Kaksikielistä perhearkea, matkailua, luontoretkiä, urheilua, sisustusta, puuseppäilyä, tukkakriisejä ja paljon valokuvia!

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mukavuusalueen ulkopuolella: MMA

Kaikki varmasti tietävät ainakin teoriassa, että parhaat asiat elämässä tapahtuvat juuri silloin, kun uskaltaa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle... mutta kuinka moni sitten oikeasti onnistuu elämään arkeaan niin? 


En minä ainakaan. Niin usein sorrun sanomaan, että "en minä osaa" tai "en mä kykene siihen". Onneksi olen kuitenkin tiedostanut tämän ja yritän pyrkiä siitä eroon. Olen hyvin epävarma esimerkiksi puusepäntöissä, sekä auton ajamisessa. Kun asenteeni on etten osaa, paljon helpommin asiat menevätkin mönkään. Viime aikoina olen yrittänyt aktiivisemmin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä niitä asioita jotka aiheuttavat minulle turhia paineita. Uskaltauduin esimerkiksi kahden vuoden jahkaamisen jälkeen vihdoin ajamaan Puutamon pakettiautoa, eikä se jälkikäteen ajateltuna ollut edes sen kummallisempaa. 

Sen sijaan olen aina pitänyt itseäni hyvin avoimena ihmisenä. Yritän pitää ennakkoluuloni minimissä ja tulen hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Innostun helposti uusista asioista ja lähden mukaan uusiin juttuihin. Jotkut asiat tietenkin menevät mielenkiintoni ja arvostukseni ulkopuolelle, mutta on myös paljon asioita, joista mielipiteeni voi olla täysin väärä. 


Viime syksynä sain kutsun lähteä kokeilemaan MMA:ta (Mixed Martial Arts), eli vapaaottelua. Kamppailulajit ovat aina kiinnostaneet minua, mutta silti toisten ihmisten vapaaehtoinen potkiminen ja hakkaaminen tuntuu minusta aika järjettömältä harrastukselta. Olen aina inhonnut esimerkiksi nyrkkeilyä, koska en vaan voi käsittää miksi joku haluaisi vapaaehtoisesti vaurioittaa pääkoppaansa jatkuvilla iskuilla. Nyrkkeilyn seuraaminen ja vastapuolen tyrmäämiselle hurraaminen tuntuvat täysin brutaalilta touhulta. Voit varmaan siis kuvitella, että tunteeni olivat jokseenkin ristiriitaiset marssiessani Pitäjänmäkeen Hardknocks Helsingin tilaan. 


Vastassa oli aika kova joukko mimmejä sekä treeniä vetämään tulleet Hardknocks Helsingin valmentaja Jaakko Dahlbacka ja vapaaottelija Aleksi Mäntykivi. Juttelimme aika pitkään mistä koko hommassa on kyse ja tytöt kyselivät kaikkea itseänikin mietityttäviä asioita. Itse olin kuitenkin aikalailla hiljaa. Tunsin olevani täysin omien aihepiirieni ulkopuolella. Ainoa taistelulaji jota olen joskus harrastanut on Capoeira (jossa hädintuskin otetaan kontaktia).


Kun pääsimme itse asiaan, mielessäni pyöri hyvin moneen kertaan se samainen tunne, etten osaa. Minua huvitti suunnattomasti harjoitella Aleksin kanssa, koska en ole ikinä osannut pistää edes käsiäni kunnon nyrkkeilyasentoon. Tein kuitenkin parhaani ja Jaakon neuvojen lisäksi treeniparini oli todella kannustava. Oli ihan parasta opetella ammattilaisen seurassa. Uskomatonta miten paljon asioita niin lyhyessä ajassa ehti oppimaan. 


Harjoitusten päätteeksi pistimme kaiken oppimamme käytäntöön ja kävimme vuorotellen toisiamme vastaan. Harmitti etten ollut ottanut sykemittaria mukaani, sillä oli aika mielenkiintoista huomata miten tajuttoman nopeasti siinä väsyy kun pistää koko kroppansa täydellä teholla puolustamaan itseään. En ollut koskaan aikaisemmin "tosissani" käynyt ketään vastaan fyysisesti ottamalla ihan kunnolla kontaktia. Myönnän, että se oli aivan äärettömän hauskaa. Adrenaliini virtasi ja itsensä ylittäminen tuntui aivan mahtavalta. 



Lopuksi halusin vielä käydä testaamassa salin huikeaa häkkiä, jollaisen sisään en ollut koskaan itseäni kuvitellut. Vastaani tuli Oona ja arvata saattaa että sain kokea karun kohtalon. Sitä suuremmalla syyllä olin treenien päätteksi aivan sataprosenttisesti sitä mieltä, että kyseessä on ihan sairaan kova urheilumuoto. 



Olen sulatellut tätä kokemusta nyt kuukausitolkulla, enkä vieläkään ole tullut mihinkään varsinaiseen lopputulokseen. Sen myönnän, että käsitykseni muuttui hieman ja asenteeni on entistä avoimempi tätä aika hurjana pidettyä lajia kohtaan. Kaikista eniten mieleni avartui kuitenkin kun paria viikkoa myöhemmin kävin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa ihan kunnon vapaaottelua saatuani liput Metro Areenalle EuroFC:n debyyttitapahtumaan. Se ei tehnyt minusta vapaaottelijaa, mutta sen jälkeen tajusin aivan jotain muuta. Siitä siis lisää myöhemmin... 




Crossfittaajana mielenkiintoista oli muuten kuulla, että hyvin monet Hardknocksilta harrastavat myös crossfitia. Kätevästi tilan toisella puolella sijaitseekin Crossfit Takomo. Jos asuisimme edelleen Etelä-Haagassa, en yhtään ihmettelisi jos löytäisin tieni takaisin myös tuolle valkoiselle Hardknocksin salille.






Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

2 kommenttia

  1. Mä olen ollut naisten itsepuolustuskurssilla ja se oli kivaa! Vetäjätkin huomasivat, että koko meidän sakki oli aikamoinen "raakalaisryhmä", eivätkä lopulta hirveästi halunneet meidän tulevan "avuksi" liikkeiden ja otteiden demoamiseen... :P
    En mäkään mistään nyrkkeilystä jaksaisi ehkä innostua, mutta just joku itsepuolustustyyppinen semimättö-paini-vääntö-mukilointi kelpais, kun siitä voi joskus olla hyötyäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, vapaaottelu on kyllä kunnon vääntöä ja mukilointia! Harrastajalle ei kuitenkaan yhtään niin loukkaantumisaltista kuin voisi kuvitella. Matsissa tuli kyllä nähtyä verta ja karseita iskuja, mutta erityisesti lajia oikeasti osaavan kanssa harjoittelu oli vaan kovaa treeniä jossa oppi just sellasia puolustuskeinoja jotka saattais jossain tilanteessa tulla valitettavan hyödyllisiksi.... mutta joo, tässäkin tyttöryhmässä löytyi sitä pientä yli-innokkuutta 😂!

      Poista

© Friolandia

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig