Kaksikielistä perhearkea, matkailua, luontoretkiä, urheilua, sisustusta, puuseppäilyä, tukkakriisejä ja paljon valokuvia!

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Tukholma pääsiäisenä

Jokavuotinen laivareissu Tukholmaan on nyt suoritettu. Silja Symphony oli äärettömän ystävällinen sekä ääriään myöten täynnä. Joku muukin oli siis tullut lopputulokseen, että laivareissu on yksi helpoimmista keinoista viihdyttää lapsia pääsiäisenä ja ottaa samalla pieni breikki arkeen... 

Humalaisia kohtasin pyöreät nolla, eikä tällä kertaa muutenkaan ollut valittamista yhtään mistään. Tai no, ehkä siitä että täyteenammutussa buffet-ruokasalissa ei oikein onnistu nauttimaan ruokailusta koko rahan arvosta, varsinkaan kun oma pöytä on tuplabuukattu, jengi ravaa ympäriinsä ja melutaso vastaa santodomingolaista alakoulua välitunnilla. No, ruoka oli kuitenkin hyvää eikä siellä buffetissa tietenkään ole pakko syödä, monta muutakin vaihtoehtoa kun on tarjolla.

Parasta antia laivalla olivat uusittu kylpyläosasto, jonka lämpimässä vedessä oli aivan mahtava kellua samalla kun ilta-aurinko kultasi ympäröivää merimaisemaa sekä myöskin uusitun lasten leikkipaikan jäätelökiska. Mitä herkkua olikaan istuskella jätskiannosta mussuttamassa samalla kun Oliver ilakoi pallomeressä. 

Itselleni paras juttu Tukholman risteilyissä on tietenkin itse Tukholma. Omasta puolikuntoisesta olostani johtuen en kuitenkaan jaksanut panostaa visiittiin sen kummemmin ja lopulta vain haahuilimme ympäriinsä Södermalmilla, vanhassa kaupungissa sekä keskustassa, päätyen Kulttuuritalon sohvalle vetämään päikkäreitä, sekä Oliver että minä... Carlos joutui kerran jos toisenkin nykimään minua hereille, sillä mahdoin näyttää viehättävältä nuokkuessani suu auki, lapsi sylissäni sohvan kulmassa. 

Ruotsalaisten palvelualttius ja ystävällisyys jaksoivat edelleenkin viehättää siinä määrin, että vähänkö on mahtavaa kun parin viikon päästä pääsee lahden toiselle puolelle uudestaan! En malta odottaa, jännä reissu tiedossa!

Sinisen laivan kyydistä olikin hyvä sitten kuvailla punaista Viikkaria...  




Tukholmassa ei olisi voinut olla parempi pääsiäissää! Vanhaa kaupunkia Södermalmilta kuvattuna:


Katariinan  kirkon kulmilla Södermalmilla:



Slussenilta Södermalmin suuntaan:


Gamla stanin jännin kuja Oliverin mielestä:


Riksbronilta Gustav Adolfs torin suuntaan:


 Siinä olikin kaikki kuvat jotka jaksoin näpsiä. 

Päikkäreiden jälkeen suuntasimmekin jo takaisin laivaan, kiertäen vielä ylimääräisen mutkan väärälle radalle haarautuvan metrovaunun kyydissä. Onneksi hälytyskellot soivat päässä jo Stadion-pysäkin kohdalla, eikä tarvinnut palata kuin yksi pysäkki taaksepäin. Toisena iltana minä nukahdin hyttiin ensimmäisenä, heti ipanadiskosta selvittyämme. Oliver ehti ottaa osumaa kalloonsa diskoillessaan, mutta mitä pienistä kun Sata salamaa iski tulta ja Carloskin jorasi muiden isien joukossa.

¨
Un pequeño break de semana santa en el barco Silja Symphony a Estocolmo.
 
Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Kaksikulttuurinen kupla

Sain joskus vuosia sitten toiveen, että kirjoittaisin siitä millaista on elää kaksikulttuurista arkea, tai tarkemminottaen siitä, miten dominikaanisuus näkyy arjessamme täällä Suomessa. En kuitenkaan koskaan keksinyt mitään oleellista kerrottavaa. Ne, jotka ovat seuranneet kirjoituksiani jo vuosikausia, osaavat ehkä jo hahmottaa millaista elämämme pääpiirteittäin on, mutten oleta, että kaksikulttuurisuus kuitenkaan tulisi mitenkään selkeästi läpi näistä satunnaisista höpinöistäni. 

Minulle kaksikulttuurinen elämä on yksinkertaisesti normaalia elämää. Kävin suurimman osan kriiseistäni kulttuurin sekä oman identiteettini suhteen jo siinä vaiheessa, kun ylipäätään vasta opettelin olemaan minä. Olin vain 16-vuotias, kun lähdin Dominikaaniseen tasavaltaan. Nyt olen 32 vuotta vanha. Olen täysin suomalainen, mutta olen jakanut puolet elämästäni kulttuurillisesti Suomen ja Dominikaanisen tasavallan välillä. Sydämeni on jakautunut kahdelle maalle, kahdelle tavalle elää. Näistä kahdesta minä ja Carlos olemme muodostaneet meidän oman tapamme olla ja nähdä asioita. Meille se on se ainoa arki jonka aikuisessa elämässämme tunnemme. 

Rakastan Suomea, vihaan Dominikaanista tasavaltaa. Rakastan Dominikaanista tasavaltaa, vihaan Suomea. Hetkittäin molempia, hetkittäin jompaa kumpaa... en silti haluaisi ajatellakaan elämääni ilman kumpaakaan. Ollessani Dominikaanisessa tasavallassa, hyppäävät suomalaiset tapani esiin. Olen vähän erilainen. Ollessani Suomessa, tunnen oloni osittain vieraaksi jopa oman perheeni seurassa, sillä he eivät ole aktiivinen osa dominikaanista identiteettiäni. He eivät tunne minua espanjaksi. 



Kieli tuo mukanaan muutakin kuin sanat. Se antaa erilaisen vivahteen omalle persoonalle. Se ei kuitenkaan muuta ketään toiseksi ihmiseksi. Minun elämässäni kaksikielisyys on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Suurin osa ihmisistä ympärilläni elävät kaksikielistä arkea. Siskoni, naapurini, ystäväni. Elän ehkä kuplassa, sillä en tajua edes ajatella, että siinä olisi jotain outoa, että hölötän kauppahyllyjen välissä espanjaa. En osaa enää edes ajatella, että joku kiinnittäisi minuun sen vuoksi huomiota. 

En enää myöskään tajua ajatella, että joku voisi käyttäytyä meitä kohtaan epäkunnioittavasti monikulttuurisen taustan tai erilaisen ulkonäön vuoksi. Ne muutamat hetket, kun olemme kohdanneet suoraa rasismia, ovat tapahtuneet vuosikausia sitten. Kerran huutelijana oli päihtynyt puliukko, toisella kertaa ympärikännissä oleva teinityttö. Carlos kokee ihonväriinsä liittyvää syrjintää lähinnä vain bussissa, jossa ihmiset istuvat lähestulkoon poikkeuksetta jonkun muun viereen. Suomalaistuneelle lattarille tämäkin on vain hyvä asia, sillä kuka nyt ylipäätään haluaisi istua jonkun tuntemattoman vieressä bussissa... (:D). 



Elämme todellakin siis kuplassa. Ystävämme ovat kansainvälisiä siihen ääripäähän asti, ettei edes minun Facebookissa komeile "maahanmuuttokriittiset" kannanotot. Siksi onkin aivan pöyristyttävää ajatella, miten paljon rasismia toiset ihmiset joutuvat Suomessa kokemaan. On niin hävettävää edes ajatella koko asiaa, että se tekisi mieli vain unohtaa. Unohtamalla en kuitenkaan voi muuttaa mitään. Kaksikulttuurisessa perheessä eläessäni tunnen, että on minun velvollisuuteni tehdä jotain, sanoa jotain, vaikkei minulla oikeasti olekaan mitään mullistavaa sanottavaa... 

Ehkä suurin asia minkä voin sanoa, onkin yksinkertaisesti se, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Kansainvälisyys, monikulttuurisuus, monikielisyys, uskonvapaus, sananvapaus, erilaisuus. Vapaus liikkua, vapaus matkustaa, vapaus olla oma itsensä. Ne ovat minulle itsestäänselvyyksiä. Ne eivät ole pelottavia asioita, eikä niiden pitäisi sitä olla kenellekään muullekaan. Ihmiset taistelevat vastaan niitä asioita, jotka kokevat pelottaviksi ja uhkaaviksi. Minä, minun ulkomaalainen (kohta suomalainen) mieheni sekä "puoliverinen" lapsemme emme ole kenellekään uhka. Osaamme arvostaa Suomea ja suomalaisuutta ehkä jopa enemmän kuin moni kantasuomalainen. 



Kansainvälisyyden ja multikulturalismin vastustaminen tuntuu itselleni absurdilta ajatukselta. En oleta, että kaikki ajattelisivat samoin, sillä Peräkylän Pertit ja Pirkot elävät varmasti erilaista todellisuutta kuin minä, mutta toivon, että oma lapseni löytäisi edestään suvaitsevamman todellisuuden kuin me. Siksi halusin edes jollain tavalla ottaa osaa #vanhemmatrasismiavastaan-kampanjaan. 
¨
A pesar de lo absurdo que se sienta, en Finlandia hay mucho racismo. Yo no lo veo ni lo siento en mi vida diaria y por eso es tan incómodo solo pensar en ello... pero por mi parte quise tomar parte en la campaña "padres contra el racismo", contando un poco sobre mi realidad multicultural.  



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Minor setback

Juuri kun pääsin ajattelemasta, että eipä sentään ole tämänkertainen lapsen flunssa ottanut minusta otettaan, heräsin seuraavaan aamuun kaktus kurkussani ja silmät vuotaen. Kunnon miesflunssa, kombinaationa tuon oikean miehen megakiireet töissä ja isovanhempien reissut, olen käynyt aivan äärirajoilla ollessani kaksisteni kiukkuisen pikkuampiaiseni kanssa.

Likaiset ja puhtaat pyykit menevät sekaisin pesuhuoneessa, päivällisriisit löytyvät pöydän alta, kanat ympäri keittiötä sekä itse lapsukainen sohvan takaa aikalisää ottamasta, raivoten vuorotellen "en halua syödä" ja "haluan syödä". 

Sen jälkeen kun on valvonut monta yötä putkeen lasta lohduttaen ja oma kroppa tuntuu kunnon Burana-shotin jälkeenkin kuin sonnilauman jyräämältä, saa myös rättiväsyneenä myöhään kotiin laahustava mies kuulla kunniansa. 

Voi raukkaa, sekä miestä että lasta. Onneksi järki pysyttäytyy mukana ja osaan pyytää anteeksi. Onneksi sekä lapsi että mies myös unohtavat yhtä nopeasti kuin oma mielialani vaihtuu raivosta iloon. Pieniä takaiskuja positiivisuuden tiellä. Viilipyttymies suosittelee itsehillintäkurssia, itse ehdottelen ihan vaan kunnon yöunia. Toimivat tälläkin kertaa.

Näin on kirjoittaminenkin taas kärsinyt sekä omat työjutut seisoneet paikallaan, kun ei ole näppi pysynyt napeilla, mutta tänään on tuntunut jo sen verran hyvältä, että eiköhän tästä taas toivuta ja jatketa kovaa vauhtia eteenpäin. 

Yritin ottaa itsestäni uutta kuvaa jossa näytän oikeasti itseltäni, profiileja ja hakemuksiani varten, joten lopputuloshan ei voinut olla muuta kuin väsynyt ja ryppyinen, mutta ystävien näkökulmasta kaunis ja yksinkertaisesti aikuinen. Usein on parempi luottaa itseensä, mutta onneksi tällaisissa tapauksissa on parempi antaa painoarvoa muiden sanoille. 

Aikuinen, vaikkei aina ihan kypsä kuitenkaan. 




Adulta pero no madura... cruda, aunque ya un poco arrugada. Con signos de vida vivida.

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Arkiaamun haaveiden toteuttamista: kuvausretkellä sumuisessa metsässä

Eilen aamulla koin hetkeni tulleen. Mahtava sumu oli taas kerran vallannut Kirkkonummen maisemat, eikä se ollut ehtinyt hälvetä vielä päiväkodilta palattuanikaan. Totesin, että nyt jos koskaan minun olisi aika lähteä toteuttamaan sitä asiaa, josta olen jo niin kauan haaveillut: ottaa kamera kainalooni ja lähteä arkiaamuna metsään kuvailemaan luontoa. 

Varmasti kaikille on jo tullut selväksi, että metsät ja niiden kuvaaminen ovat asioita joista eniten nautin. Valokuvaus on toki mukavaa missä vain, mutta nautinnollisinta se on kuitenkin metsässä. Siellä ketään ei kiinnosta kuinka kauan säädän ja rajaan. Ei ole painetta siitä onko tukka suorassa tai hymy kohdillaan. Metsä poseeraa juuri niin kauan kuin haluan. Kukaan ei odota kadun toisella puolen, juna ei lähde eikä vastaantulija vedä hernettä nenään. 

Ehkä siellä kuitenkin vähän pelottaa. Mitä jos vastaan tuleekin karhu? Ehkä se saattaisikin vetäistä jotain sieraimeensa? 

Pieni jännitys on kuitenkin kutkuttavaa. Se auttaa arvostamaan ympäristöä jossa liikkuu. Metsä on vahva ja voimakas, salaperäinen ja mystinen. Se ei pistä pahakseen, jos kuvista ei tullutkaan tarpeeksi hyviä. Se antaa kuvata aina uudestaan. 

Valokuvaamisessa suosikkihetkiäni ovat aamu, auringonsäteet ja sumu. Eilen ei auringonsäteitä näkynyt, mutta harmaa maisema oli kerrankin kohdillaan. Linnut lauloivat kuin satuelokuvissa ja ilma oli happea täynnä. 

Luontokuvaaminen ei silti taida olla se realistisin yritysideani tällä hetkellä, eikä kuvaushetket metsässä voi olla jokapäiväistä puuhaa... mutta parasta on se, ettei minun tarvitse sitäkään poissulkea. Yritysneuvonta vei asioita toivomallani tavalla eteenpäin ja nyt onkin edessä taulukoita ja numeroita. Viikon päästä tiedän taas hieman enemmän.













¨
 Ayer comencé mi día "laboral" de la mejor forma posible: caminando solita en el bosque con mi cámara. 
 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Mahtava maanantai

Tapasin tänään erään ihanan puusepän ja olin jälkikäteen niin innoissani, että ajoin kotimatkalla ohi Kehä kolmosen liittymän. Päädyin sumuiselta Turunväylältä Veikkolaan, josta löysin tieni kiemurtelevia teitä pitkin takaisin kotiin - tai siis päiväkodille, jossa Oliver jo odotteli portilla... (vaikka oikeasti olin paikalla ehkä 10 minuuttia myöhemmin kuin yleensä).

Päivä kului kuin hujauksessa, eikä kertaakaan tullut sitä tunnetta että maanantait ovat syvältä. Tein liiketoimintasuunnitelmaani, kävin verstaalla, pohdin Anun kanssa tulevaisuutta. Aika loppui kesken!

Huomenna on tiedossa jännä päivä. Asiat nytkähtävät joko suuntaan tai toiseen, kun tapaan yritysneuvojani. Tämä on niin mielenkiintoista, ettei edes kauppareissu tuntunut vastenmieliseltä. Milloin viimeksi odotin innolla tiistaita?


¨
Hoy el lunes no se sintió como "uno de esos lunes". Hoy mi lunes estuvo tan interesante, que estuve tan emocionada que me pasé de la intersección en la carretera y tuve que dar un vueltón para llegar a la casa. Mañana tendré una reunión con mi asesor de empresas. Después de eso sabré un poco más sobre mi futuro cercano. Otro día interesante por venir!
SHARE:

torstai 3. maaliskuuta 2016

Finally I did it!

Follow my blog with Bloglovin

Päätin työsuhteeni. 

Kaksi viimeistä työviikkoani olivat sen verran kuluttavia, etten iltaisin kyennyt ajattelemaan yhtään mitään, vaan istuin luurit korvillani paeten todellisuutta jenkkisarjojen maailmaan, ellen sitten nukahtanut jo kahdeksalta lapsukaisen viereen yöunilleni. 

Nyt siitä on kulunut jo viikko. Viikon verran olen ollut työtön, tai ehkä sittenkin yrittäjä? Olen ainakin yrittänyt viedä asioita eteenpäin, mutta päivät tuntuvat kuluvan ohi aivan hujauksessa! Niin paljon tekemistä, niin paljon mietittävää... Samalla kello tikittää ja jokainen tunti tekee miinusta tililleni... mutta eihän tämä ole ensimmäinen kerta kun olen tässä tilanteessa. Tiesinhän minä sen, että yrittäjyys on hirmuisen kovaa työtä. 

Yksi asia on kuitenkin päivän selvä: olen tuhat kertaa onnellisempi kuin kolme viikkoa sitten! 



Istuin tänään bussipysäkillä ja katselin kylttiä jossa luki "Hanko 105". Sillä hetkellä se iski, se vapauden tunne, jota olen niin kovasti kaivannut. Haluan tehdä töitä, jotka eivät estä minua lähtemästä kesken arkipäivän käymään vaikka Hangossa, jos siltä tuntuu. Nyt se on mahdollista! Kaikki on vain itsestäni kiinni. 



Näitä pieniä onnenhetkiä on kuulunut tähän viikkoon monia muitakin. Yksi niistä lämmitti mieltäni niin paljon, että se varmasti jää hyvin elävänä muistona mieleeni. Seisoin verstaalla koneen äärellä höyläten vanhoja tammilankkuja. Olin täysin unohtanut näiden kolmen vuoden aikana, miltä tuntuu tehdä puutöitä. Miten jostain niinkin hölmöstä jutusta kuin puulankun höyläämisestä voi tulla niin hyvä fiilis? 

Miksi enää ikinä palaisin tekemään töitä, jotka eivät koskaan anna takaisin yhtä paljon kuin tuo vanha tammilankku? 


Kuvituksena muistikortille jääneitä helmikuisia hetkiä kotimetsästämme. 

¨
Lo hice. Renuncié! Me siento mil veces más feliz que hace unas semanas. Deseénme suerte y mucho éxito en mi propio negocio, ya que ahora mismo no quiero ni pensar en tener que volver a trabajar con horarios fijos y jefes y oficinas aburridas...


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Friolandia

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig