Kaksikielistä perhearkea, matkailua, luontoretkiä, urheilua, sisustusta, puuseppäilyä, tukkakriisejä ja paljon valokuvia!

perjantai 26. joulukuuta 2014

Joulu kuvina

Huu haa miten päivät kuluvatkaan nopeaan! 
Vaikken aina ymmärräkään kaikkea sitä höösäämistä ennen joulua, niin tulihan siinä itselläkin jonkinasteinen joulukiire ennen aattoa. Juhlinnat sujuivat mukavasti täällä kotoisissa lumimaisemissa, siitäkin huolimatta että Oliver oli juuri parhaat hetket kuumeessa eikä siten ehkä ihan parhaassa juhlatunnelmassa. Kaikesta huolimatta pystyimme nauttimaan tunnelmallisista hetkistä, vaikkei päästykään ulos lumisateesta nauttimaan ja yöaikaan varsinkin tuli huoli että pitääkös sitä lähteä taas tuttuun päivystykseen kesken joulunvieton. No, ei tarvinnut ja affektikramppikin selätettiin ilman sen pahempaa säikähtämistä. Kaikkeen siis tottuu... Tänään pääsimme jo vähän ulkoilemaan ja voi että kuinka mahtavaa olikaan pulkkailla aurinkoisessa pakkassäässä! 

Tässä hieman kuvia viime päiviltä, sillä enempää en ehdi kirjoittelemaan jouluhulinoiden jatkuessa rakkaiden vieraiden seurassa. Nyt on sentään uusi lainakone kehissä (kiitos blogia lukevan siskon miehen) ja voi että kun tällä on mukava näpytellä! 




¨
Espero que hayan pasado buenos tiempos en esta navidad! Aqui tuvimos una navidad blanca y bonita como en los cuentos!
SHARE:

torstai 18. joulukuuta 2014

Kaikkea ei voi saada

Tiedättekö sen tunteen, kun aina joku homma reistailee? Kun saa yhden asian fiksattua, niin eiköhän jo joku toinen asia ole ehtinyt sillä välin hajota... Tämä pätee myös siihen, että on niin kauhean vaikeaa olla tyytyväinen siihen mitä on, kaipaamatta mitään uutta. Kun yhden asian saa, niin eiköhän jo tilalle ole ehtinyt kehittyä uusi juttu mikä vaan olisi ihan pakko hankkia? 



Minä toivoin tänä vuonna ajokorttia, uutta sänkyä ja uutta kameraa. Check. Check ja Check (tosin se ajokortti on edelleen paria ajotuntia ja inssiä vailla). En siis voi valittaa. Elän ehkä yksiä elämäni persaukisimpia hetkiä juuri tällä hetkellä (kiitos yllärinä tulleen huiman suuren opintolainani ekan takaisinmaksuerän juuri sopivasti ennen joulua), mutta silti olen saanut kaahailla (lue = körötellä kahtakymppiä) Kirkkonummen raitteja, nauttia uudesta kamerasta (josta onkin ollut tarkoitus kirjoittaa oma postaus jo pari kuukautta), sekä nukkua x-asennossa 180 senttisessä vuoteessamme. Miksi, oi miksi siis läppärini päätti juuri nyt sanoa sopimuksensa irti? 


Niin usein yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikkea ei voi saada ja että minulla on nytkin jo varsin paljon. Onhan minulla sitäpaitsi työkonekin täällä kotona! Sekä tämä kaverilta jo yli vuoden lainassa ollut läppäri, joka tuulettelee itseään niin äänekkäästi että luulisi tämän jo vähemmästäkin lähtevän lentoon... mutta tekeehän tämä tilanne bloggailunkin entistäkin vaikeammaksi. Työpöytäkoneella (joka on olosuhteiden pakosta sijainnut makkarissamme jossa myös Oliver nukkuu) ei vain voi näpytellä lapsukaisen unia häiritsemättä (työjuttujakin joudun päikkäriaikaan piirtelemään hiiri puseron sisällä jottei tuo herää klikkailuuni!!) ja tämä kaverin kone - voi taivas kuinka huonot värit ja resoluutio tässä onkaan, kuvia en vain kykene tällä katselemaan, käsittelystä puhumattakaan (kun teen töiksenikin jonkinlaista kuvankäsittelyä värikalibroidulla koneella niin värihifisteltyltä ei voi välttyä). 


Olisihan se niin mahtavaa istuskella tässä tämän ison hurisevan möhkäleen sijaan joku uusi höyhenenkevyt omena sylissäni, mutta olisihan sitä niin mahtavaa omistaa kaikkea muutakin. Sitten kun sen omistaisi, haluaisikin taas vaikka ja mitä muuta. Nyt siis pistän suuni suppuun ja olen tyytyväinen ja onnellinen kaikesta tästä ylimääräisestä materiaalisesta hyvästä ympärilläni, sillä onhan tämä meidän arkemme  normaaleista rahahuolista huolimatta materiaalisesti niin kovin etuoikeutettua elämää moniin muihin verrattuna, niin maailmanlaajuisesti kuin ihan täällä kotimaassakin. 


Minä olen siis tämän joulun materialistiset lahjani jo saanut enkä toivo enää enempää, vaikka lahjojen antaminen ja saaminen varsinkin jouluna on minusta ihan hirmu ihanaa. Niinpä yritänkin surkeasta rahatilanteestani huolimatta keksiä edes jotain pientä kivaa annettavaa koko perheelleni, mutta eniten kuitenkin toivon, että saamme viettää mukavaa yhteistä kotijoulua... ja mieluiten valkoista sellaista!


¨

Es tan fácil pensar que "cuándo consiga eso, el objeto que más quiero, no voy a querer más nada... estaré contento con tener eso por mucho mucho tiempo"! Pero vete a ver. Cuando lo consigues, de repente aparece otra cosa que supuestamente necesitas. O por lo menos yo confieso que soy así. 
Este año queria más que nada (de cosas materiales hablando, claro) una cámara nueva, una cama nueva y la licencia de manejar (cosa que sale bastante caro aquí en Finlandia). Sin importar la tremenda "olla" que siempre tenemos, todas esas cosas las he conseguido... y aún así sigo queriendo más. Ahora se me ha dañado la laptop y se me hace tan difícil no querer una nueva... pero trato de acordarme de que uno simplemente no puede tenerlo todo y que con lo que tenemos, tenemos suficiente y mucho más de lo que tienen muchos otros. Sin importar nuestros apuros económicos eternos, vivimos una realidad muy privilegiada, comparado con tanta gente en el mundo y también aquí en nuestro país.
SHARE:

torstai 11. joulukuuta 2014

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Nyt kun aika kirjoitteluun on ollut kovin tiukoilla, vanhojen julkaistujen blogijuttujen ohessa päädyin selailemaan myös niitä, jotka ovat jääneet tämän blogin julkaisettomien juttujen listalle. Sieltä löytyi tällainen, joka ehkä jäi aikanaan luonnoshyllylle siitä syystä, että asioista valittaminen ei kuulu lempipuuhiini... ainakaan nykyään. Niinpä viime postauksen perusteella eräskin uudenpuoleinen ystäväni hämmästyi tuota yhdeksän vuoden takaista angstailijaa tekstin takana... mutta ei kai tämäkään nyt varsinaista valittamista ole, ehkä vain tietynlaista paasaamista hämmennyksen keskellä:

20141204124358_IMG_1049

Aina välillä minusta tuntuu että minun olisi pitänyt syntyä poikana... kun en vain välillä pysty ymmärtämään  tyttöjen välisiä konflikteja. Jos nyt yleistys sallitaan, niin pojat tapaavat olla niin paljon mutkattomampia ja helpompia ystäviä, ettei mikään ihmekään että olen kallistunut toisinaan ystävystymään poikaporukoiden kanssa tyttöjen sijaan.

IMG_0629

Muistan kuinka ala-asteella joskus itkin, koska halusin olla kaveri niin monen kanssa, mutta nuo tytöt eivät vain tulleet toimeen keskenään. Tuntui hullulta, että olisi pitänyt olla vain tiettyjen tyttöjen kanssa, vaikka kaikki olivat omalla tavallaan erityisiä. Tytöt olivat joko kateellisia, kaipasivat täyden huomion itselleen tai pilkkasivat toisiaan. Ei aina tietenkään, eikä jatkuvasti, mutta kuitenkin sen verran, että se sai minut useaan otteeseen surulliseksi.

20141204124301_IMG_1046

Nykyään olen tehnyt samoja huomioita. En omiin kaverisuhteisiini liittyen, mutta kuitenkin tuntemieni tyttöjen välillä. Minusta se on jotenkin niin käsittämätöntä ja hölmöä. Luulisi, että aikuiseksi kasvamisen myötä löytäisimme keinot toisten ihmisten hyväksymiseen ja kunnioittamiseen sellaisenaan... mutta emme sitten kuitenkaan. Olemme kateellisia ja ajattelemme ilkeitä. 

IMG_0635

Kukaan ei tietenkään ole täydellinen, mutta olisi se kuitenkin hienoa jos pystyisimme kehittymään siihen suuntaan, ettei toisia ihmisiä, varsinkaan omia ystäviä, tarvitsisi pilkata. Ei ainakaan julkisesti. Ei tietenkään myöskään kahdenkeskisesti, mutta syy miksi tästä yleensäkään kirjoitan johtuu siitä että olen huomannut tätä tapahtuvan myös julkisesti. Syitä en välttämättä osaa oikein ymmärtää, sillä itse olen aina ollut sitä sorttia joka tulee toimeen lähes kaikenlaisten ihmisten kanssa, mutta aika paljon voisin pistää kateudesta kumpuavan ärsytyksen piikkiin. Siitä seuraa mollaamista, mustamaalaamista ja ties mitä älytöntä.

20141204124222_IMG_1044

Ei tämä tietenkään ole pelkästään tyttöjen ongelma, mutta omat kokemukseni näistä liittyvät poikkeuksetta tyttöpiireihin. Me tytöt kun olemme niin hankalan luonteen omaavia olentoja. Ei kai se siis mikään ihmekään että meidät rinnastetaan niin kovin usein kissaeläimiin... mutta saahan sitä silti toivoa, ettei näitä kissatappelutilanteita tarvitsisi usein seurata, ja että oman egon ja mielipiteiden julkituomisen sijaan yrittäisimme useammin muistaa että on niin monta tapaa nähdä asiat kuin on silmäpareja katsomassa. Niin ja se kateus. Mitä siitä nyt voi enää sanoa sortumatta turhaan paasaamiseen... ellei tämä koko teksti jo sitä ollut... mutta se kateus, on se vaan niin kumma juttu!

¨

Las chicas, las mujeres... somos una especie tan rara. A veces pienso que debí haber nacido hombre, porque no logro entender los conflictos entre amigas. He visto de  cerca como amistades se convierten en un disparate, por razones tan disparatosas... por envidia, por egoismo u otras razones que no logro comprender. Para mi siempre ha sido fácil llevarme bien con casi todo tipo de gente y nunca he querido armar una guerra contra ninguna amiga mía. Ojalá así fueramos todas para que no tuvieramos que herirnos tanto verbalmente con esas peleas de gatas incomprensibles. 
SHARE:

maanantai 8. joulukuuta 2014

AMET haisee (Llegando bien en OMSA)

Aina välillä on hauska palata menneisyyteen, kurkistamaan kuka sitä silloin olikaan, mitä teki, mitä ajatteli ja mistä haaveili. Sitten on hyvä todeta, että paljon on tapahtunut, paljon on muuttunut, kasvanut ja saanut elämässä aikaiseksi. 

Välillä kaipaan ihan hirveästi elämäämme Santo Domingossa, mutta koska siitä on jo niin kauan kun siellä elelimme, on aika kullannut kovasti muistojani. Niinä aikoina tuli onneksi kirjoiteltua aika paljon, sinne sun tänne, mutta tässä pieni ote kollektiivisesta blogista, joka toimi kirjeenvaihtona kolmen eri puolilla maailmaa asuvan ystävyksen kesken. Elettiin marraskuuta 2005 ja ilmeisesti Santo Domingo ei ole juuri tuolloin tuntunut maailman ihanimmalta paikalta. Saati sitten arki tai koko opiskelijaelämäkään. 

"Moi. Tylsä perjantai-ilta. 

toastie

Aika kuluu hirveän nopeasti. Kohta on taas jo joulu.. ja sitten vuosi 2006. Kohta minäkin olen jo vanha akka enkä ole saanut mitään aikaseksi elämässäni. Opiskelu vie liian ison osan elämästä. Kaikki on niin p*skaa koska raha määrää lähes kaiken. En tajua miten joku voi sanoa että voisi olla opiskelija vaikka koko elämänsä. Toisaalta, mitä minä tässä valitan kun olen pari vuotta edellä eräitä näissä opinnoissani, mutta anyway. Haluaisin tehdä niin paljon kaikkea mutten voi tehdä mitään kun aina pitäisi olla yliopistolla. Ei voi edes tehdä töitä että olisi rahaa mennä johonkin.

Olen paska-porvari-kapitalisti ja minun pitäisi kai elää sellaista rich bitch-elämää jotta olisin tyytyväinen... vaikka enhän minä sittenkään olisi tyytyväinen. Haluaisinkin olla joku  idealisti, greenpeace-hörhö tai vaikka karjan kasvattaja. Pääasiahan on olla aina tyytymätön.

Olenko muuten kertonut että täällä ei nykyään myydä bensaa ollenkaan kahdeksan jälkeen illalla, lauantaisin kahden jälkeen ja sunnuntaisin ei ollenkaan? Tuli vaan mieleen...

Toinen "huvittava" juttu joka tuli mieleen:

Viikolla sellainen liikenteenvalvoja, sellainen vihreäpukuinen AMET, pysäytti Carloksen ja pyysi ajokorttia. Se aikoi antaa sakot Carlokselle koska sillä ei ollut sellaista autovero-tarraa ikkunassa. Se oli jo kirjoittanut jotain siihen sakkolappuun kun se huomasi että Carloksella olikin se. No, se keksikin sitten uuden sakotuksen aiheen; liian tummat lasit. 25 pesoa sakkoa, eli alle euron... Arvatkaa miksi? Siksi koska ne AMET-tyypit saa lisää palkkaa sen mukaan montako tyyppiä ne sakottaa päivän aikana, ja jos ne sakottaa turhaan niin ne joutuu viideksi päiväksi AMET-putkaan. Nyt sitten Carloksen ajokortti on seitsämän päivää jossain toimistossa sen takia ettei se AMET joutuisi lojumaan työttömänä viisi päivää. Yksi Carloksen kaveri on töissä siellä AMET-toimistossa ja se oli etsinyt sen tyypin joka sakotti Carlosta ja pakotti sen itse hakemaan Carloksen ajokortin ja maksamaan ne pirun 25-pesoa.

Asiasta toiseen... Helmikuussa pääsisi Karibian-risteilylle 550 dollarilla. Mä vähän suunnittelin lintsaavani yliopistolta ja lähteväni tutustumaan Karibian saariin. Carlos ei voi kun sillä on viimeiset kokeet just silloin. Kuka haluaa mukaan? Hah. Nice. Mä en tunne täällä ketään joka voisi lähteä johonkin tollaiseen.... tosin enhän minä itsekään voisi, mutta oon niin kyllästynyt olemaan vaan täällä paskaisessa Santo Domingossa.."

autossa

~

Y en español otro cuento totalmente diferente (para evitar la pesadilla de tener que traducir)

A veces es bueno mirar hacía atrás, ver como las cosas han cambiado, como uno ha evolucionado y crecido. Es bueno darse cuenta de todo lo que se ha logrado en el paso de los años. A veces me hace mucha falta nuestra vida en Santo Domingo, pero ya hace tanto de eso que mis recuerdos han cogido un color bastante rosado.  Por suerte solía escribir mucho en aquellos tiempos y así puedo volver a aquellos momentos cuando quiera, para recordar como era todo en realidad. Con un sabor agridulce recuerdo por ejemplo este día del noviembre del año 2005:


"Como ahora los jueves son mi día libre, hoy tuve mucho tiempo para cogerlo suave, y salir a la calle sin ninguna prisa. Pensé, que para mí los jueves serían el día perfecto para ahorrar combustible...

Pues, salí con mucho ánimo, lista para andar a pie, en el solazo del mediodía. Tenía que encontrar un traje de baño, sea donde sea. Llegué al Diamond mall, en la sombra de mi sombrilla, y me paré a echarme un poco de "energía renovable"... Y ya que el transporte público aún está permitido, me monté en una Omsa de Los Rios y llegué hasta Multicentro. 
De Multicentro seguí a pie hasta Acrópolis, de Acrópolis a Plaza Lama y de Plaza Lama hasta la Lotería.

Ya los "que Dios te bendiga" y "ven aqui rubia" me tenían harta, pero nada de traje de baño aún, y me monté en una Omsa de la Independencia y llegue hasta el parque y caminé el Conde entero buscando traje de baño, y por fin lo encontré en el Molino Deportivo. Después me senté en las escaleritas de la estatua de Colon para coger fuerza para la vuelta.... y mejor me hubiese quedado ahí sentada por lo menos media hora más, pués para volver, sin mentir, tuve que esperar una hora para que llegue la Omsa, parada en una parada llena de gente, al lado de un señor impertinente quien quería saber a dónde iba, cuantos años tenía, de donde era, etc... 

Le dije que era Fulana de tal yendo a Los Rios, casada, 25 años y de Constanza. Me llamaba mentirosa, decía que no podía estar casada, no podía tener más de 17 años, no podía vivir en Los Rios y que mi nombre no era Fulana, ni Juanita, como le dije después de que siguió insistiendo. Lo único que el creyó, fue lo que menos verdad era! Me creyó que era de Constanza, hasta me contó cuál es la casa de su hermano quién vive allá y como se llama su familia. También me dijo que él es artista plástico y que tiene dos carros pero anda a pie, y que mis ojos son los más hermosos que el jamás había visto. Me reía de él y lo llamaba mentiroso a él mismo. Así siguió el cuento hasta llegar la Omsa full de gente y durar otra media hora más en la Omsa oyendo los cuentos del artista plástico... 

Me pasé de la parada antes de llegar a la Churchill y tuve que oir par de rubias y groserías más caminando para atrás para llegar a la parada de Los Rios, para sentarme al lado de una señora loca gritandoles a unos niños que eran ladrones y preguntandome como se llama la calle donde esta el hotel Embajador, si había otra parada antes de la Sarasota etc... 

Cuando por fin llegué de vuelta al Diamond Mall, me dolía la cabeza, estaba sudada, mis pies estaban muertos, aún olía el humo de la calle en la ropa y tenía la nariz negra. Estaba cansada y con hambre... pero por lo menos encontré el traje de baño, hice un poco de ejercicio caminando en la Churchill (jaja) y lo más importante de todo, no usé ni una gota extra de gasolina para mí sola en la búsqueda del pedacito de tela esa. Ojalá la ciudad tenga un solo centro en vez de 50 lugares diferentes donde hacer compras, para que los otros más cómodos también puedan ir de compras a pie, dejando su carro en un solo parqueo el día entero...
"


Y por falta de mejores fotos,aqui un viejo collage de "selfies" al estilo 2005 para ambientar el post! :D

camara
SHARE:

torstai 4. joulukuuta 2014

Ei syytä huoleen!

Anteeksi hiljaisuuteni.
Ottaen huomioon viime vuosien hiljaisuuksien syyt, olisi ehkä ihan hyvä välillä käydä edes yksi kuva heittämässä ja kertomassa että kaikki hyvin, ei mitään syytä huoleen! Yksi blogisisareni kun ehti jo viesteillä huolestuneena... 

Tällä kertaa huolien syyt eivät kuitenkaan ole sen kummempia kuin rahapainoitteisia. Päikkäriaikaan ja iltasella yritän istua koneella vain ja ainoastaan töitä tehden, tosin hyvin huonolla menestyksellä sitäkin, sillä harvase päivä se päikkärisankari joko kieltäytyy nukkumasta, herää näppäimistön ääniin tai iltasella kiukuttelee isille ja repii mamman väkisin pois tietokoneen äärestä. Ei oo helppoa ei. 

Hampaita siis kiristellään vähän väliä, mutta lovi kukkarossa ei onneksi ole huoliasteikossa niin korkealla, että sen vuoksi pitäisi lamaantua. Jotenkin sitä aina selviää kun ei ole vaihtoehtoa. Niinpä normaali elämä jatkuu täällä pienine onnenhetkineen. Marraskuu kahlattiin tällä kertaa läpi ilman sairaalakäyntejä (mitä nyt heti joulukuun ensimmäisenä oli rutiinimittauksien aika) ja joulukuu on alkanut iloisin mielin, sillä kohta, ihan kohta saamme hengähtää, viettää joulua ja talvilomaa yhdessä perheen ja ystävien kanssa. 

Kaikkea mukavaa on myös päiviin mahtunut niiden tuskaisten työtuntien ohella, kuten: 

Niitä perus metsäretkiä lähiryteikköön Oliverin ja ystävän kanssa...



Hieman juhlavampia hetkiä perheenjäsenten synttärien muodossa Långvikissa...



Upeita auringonnousuja niinä harvoina aurinkoisina päivinä...



Tähdenlennon mittaisia visiittejä ystävien luo Helsinkiin, sisältäen tärähtäneitä valokuvia ja pikaspurtteja Hesperianpuiston läpi juna-asemalle ehtiäkseni illan pikavuoroon Kirkkonummelle...
   

Koko syksyn karttelemani autokoulun teoriakokeessa käynti ja sen läpäisy (sen ansiolla että pyhitin yhden viikonlopun kaikki vapaahetket harjoituskokeen tekemiseen, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen niin kauan että pääsin sen virheettömästi läpi monta kertaa putkeen, jotta sain uskotettua itselleni ettei minulla ole mitään tarkkaavaisuushäiriötä kuten olin jo luullut kun hommasta ei tahtonut aluksi tulla mitään)...



Ensilumesta nauttimista takapihalla pulkkaillen...



Jouluvalojen sekä joulukuusen laittamista...



Glögihetkiä...



Sekä serkkujen joulukorttikuvailuja...
 

Lupaan ihan kohta myös palata normaaliin kirjoitustahtiini!

Ya llego diciembre! Perdón por el silencio de noviembre! Aquí todo bien, simplemente he estado tratando (si, tratando) de trabajar lo más que pueda y no he tenido tiempo para escribir. La "olla" es eterna, sin importar cuanto trabaje, pues ahora tomé un pequeño break para mandarles un pequeño saludo con algunas fotos del último mes: aventuras en el bosque como siempre, momentos de fiestas de cumpleaños, visitas repentinas a Helsinki, la llegada de la primera nieve, momentos con el "glögi" (bebida navideña) caliente, armando el arbolito y foteando para las tarjetas de navidad... Ya pronto volveré a la normalidad con otros cuentos!
SHARE:
© Friolandia

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig