Kaksikielistä perhearkea, matkailua, luontoretkiä, urheilua, sisustusta, puuseppäilyä, tukkakriisejä ja paljon valokuvia!

torstai 31. heinäkuuta 2014

Helmi keskellä ei mitään

Tässä eräänä sunnuntaiaamuna lähdimme hetken mielijohteesta ajelemaan Kirkkonummen perukoille, Sjökullan kartanon maisemiin. Päämääränämme oli siellä sijaitseva kahvila-kauppa nimeltä Lugnet Life & Living, josta olimme saaneet vihiä Annikalta. Siitä huolimatta en osannut yhtään odottaa sitä mikä minua siellä odotti. Tuo paikka oli kuin kirkkaana loistava valkoinen helmi keskellä ei mitään! Pienen maalaistien varrella sijaitsevan kartanon tiloissa majailevan putiikin tilat olivat jotain niin viihtyisää ja luokseenkutsuvaa, että yllätyin täysin näkemästäni. 





Paikan ihanuuden kruunasi toinen yllätys, joka sai kesähelteen avittama ihan korvani kuumottamaan. Yksi liikkeen pyörittäjistä, My post-University Life-blogin Lauran äiti, sattui itse olemaan paikalla. Tunnistin hänet siltä näkemältä blogissa vilahtaneiden kuvien perusteella, joten minun täytyi tietenkin esitellä itseni, vaikken Lauraa (vielä) henkilökohtaisesti tunnekaan. Eikä tarvinnut katua että avasin suuni, sillä hän osottautui aivan mahdottoman ihanaksi ihmiseksi! Vaikka tämä bloggailu välillä tuottaakin minulle ahdistuksen tunteita, niin nämä tälläiset hetket ovat kyllä sieltä aivan toisesta päästä! Oli niin hauskaa huomata, että vaikkemme oikeasti tunteneetkaan, niin yhteiset tutut ihmiset ja asiat antoivat minulle sellaisen tunteen että olisin voinut jutella oikeastaan ihan mistä vain! Toki Lauran äidin persoonallisuus toimi tässä hyvänä osana, mutta ilman tätä blogiympyrää se ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista. 





Kauniin ympäristön ohella kiinnostukseni tähän paikkaan liittyi siihen, että kahvilan (ja niin hyvän porkkanakakun lisäksi että jopa Carlos antoi sille kehuja) ja siistin kirppariosaston ohella kyseessä on sisustuskauppa. 

Ammatistani huolimatta varsinainen sisustussuunnittelijan työ ei oikein inspiroi minua oikealla tavalla, vaikka mielessäni olenkin aina sisustamassa jokaista paikkaa johon sisään astun. Niinpä olen välillä haaveillut yhdistäväni puuseppäilyt ja sisustuksen pistämällä pystyyn jonkinnäköisen putiikin, mutta koska pidän sitä kovin epävarmana bisneksenä, en ole kuitenkaan ottanut asiaa ihan tosissani. Sen vuoksi olikin todella inspiroivaa löytää tämä paikka, joka täällä maaseudun keskellä on kyennyt pyörimään jo useamman vuoden, pitäen sisällään kaikkea houkuttelevaa ja hieman tavallisuudesta poikkeavia asioita. 









Kahvilan, kirpparin, korujen, sekä sisustustavaroiden, niin kotiin kuin puutarhaan, yhdistäminen saattaa tuntua monimutkaiselta, mutta täällä se toimi niin mainiosti, että hairahduin itsekin ostoksille sekä kirpparin että sisustuskaupan puolelle. Olisin löytänyt vaikka ja mitä kotiinvietävää huonekaluista (!) erikoisiin tee- ja kaakaojauheisiin. Lopulta mukaani tarttui kuitenkin pieni puuhevonen sekä värikäs kesämekko, mutta ennen kaikkea niin valtava määrä inspiraatiota, että ehkä minäkin vielä täältä hoitovapaan ja lastenhoidon syövereistä saan jotain näihin luoviin ammatteihini liittyvää aikaiseksi! 



SHARE:

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Vetelyyttä ja viilentäviä meriretkiä

Veteläksi vetää tämä helteily. Ei siksi että kuumuutta ei olisi ennen koettu, vaan siksi, että ennen sitä on siedetty ympäristöä viilentävien asioiden avustuksella, kuten ilmastoinnin, tuulettimien, uima-altaiden, viileiden (pimeiden) öiden sekä bioklimaattisten rakennusten varjolla. Onhan se toki mukavaa olla ihan syystä alkkareissa koko päivän, mutta se nyt vaan on vähän hassua kun saa kuulla että "Eikö sun nyt pitäis tälläisiä lämpötiloja sietää kun olet siellä hellelukemissa asunutkin?". No, toki toki, mutta muistan että ei se mitään herkkua ollut sielläkään keskittyä esimerkiksi opintoihin kun yliopistolta katkesi alituiseen sähköt silloin eräänä kauniina vuonna 2004. 

Lattialla ja takapihalla nukkuminen on toki myös hauskaa kunhan sitä ei liian kauan kestä, tuntuu ihan kuin olisi retkellä! Päivisin on myös hyvä tekosyy keksiä ihan oikeita viilentäviä retkiä, kuten eilinen pyrähdyksemme merellisiin maisemiin Helsingin edustalle Pihlajasaareen. Hassua ettei ollut tullutkaan siellä ennen käytyä!



SHARE:

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kuvitelmieni eteläranskalainen tuppukylä

Jos aikaisemmin kerroin, että Saintes-Maries-de-la-Mer ei vastannut mielikuvaani eteläranskalaisesta kylästä, niin toisin oli Nîmesin liepeillä sijaitsevan Cabrièresin kanssa. Sieltä löytyivät juuri kaikki ne asiat, jotka elokuvien maailma ovat päähäni iskostaneet. Oli leipäkauppa, oli kirkko, oli hotelli ja sen ravintola. Oli kellertävät kiviset julkisivut, kadulla leikkivät pojat, pienet kujat ja laventelin tuoksu. Oli kaduilla hurjastelevia autoja, mutta sitten ei ollutkaan ketään missään. Oli rauhallista, oli aito tunnelma. Sellainen tunnelma, jota olisin voinut haistella ikuisuuden. Siellä ei ollut oikein mitään nähtävää eikä tehtävää, mutta juuri siksi siellä oli niin paljon kaikkea ihanaa. 







SHARE:

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Syökää marjoja!

Marjat on hyviä, jopa Nirso-Oliverin mielestä. Niin ja terveellisiä... joten syökää siis marjoja! Ei mulla muuta.










SHARE:

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Koska tänään on niin kaunis päivä

Koska tänään on niin kaunis päivä, juuri sellainen täydellinen heinäkuinen perjantai, ajattelin että kenenkään ei tarvitse tänään kaivata kaukomaille, vaan korkeintaan sieltä kaukomailta kotiin Suomeen. Niinpä päätin matkatarinoiden sijaan päästää ilmoille muutamia kesäisiä kuvia pieneltä sunnuntairetkeltämme täällä kauniilla Kirkkonummella. Tuosta retkestä ja sen varsinaisesta kohteesta kirjoittelen lisää vähän myöhemmin, mutta nyt vain jatkan tätä kauniin luonnon ja lempeän sään fiilistelyä, unohtaen hetkeksi kaiken muun, varsinkin kaikki ne maailmalla tapahtuvat vääryydet, joihin me ihmiset typeryydessämme syyllistymme. 

Jos vain elämä voisi hieman useammin keskittyä niihin oikeasti tärkeisiin asioihin, kuten ympäristöömme ja rakkaisiin ihmisiin, eikä niihin muka tärkeisiin asioihin, kuten talouteen ja politiikkaan, ehkä niitä järjettömyyksiäkään ei ehtisi niin paljon tapahtua. Jos uskonkiihkoiluiden sekä rahan- ja vallanhimojen sijaan etsisimme edes hetken aikaa yhteyttä luontoon ja sen kauneuteen ja löytäisimme sisäisen rauhan kaiken tämän meitä ympäröivän kauneuden kanssa, ehkä osaisimme myös katsoa asioita hieman laajemmasta perspektiivistä ja löytäisimme helpommin yhteisen ratkaisun asioihin. Niin suuriin kuin pieniinkin kohtaamiimme konflikteihin. 








SHARE:

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Saintes-Maries-de-la-Mer

Saintes-Maries-de-la-Mer, tuo romanien pyhiinvaelluskaupunki ja heidän suojelupyhimyksensä Musta Saaran kotipaikka (jonne hän legendojen mukaan Maria Magdalenan, Klooppaan Marian ja Salomen palvelijana matkusti Palestiinasta), oli paikkakunta, joka kaikessa omituisuudessaan ja erikoisuudessaan on jäänyt hyvin elävästi mieleeni.

Huvittavan hotellikokemuksen ohella,  Saintes-Maries-de-la-Mer ei ollut oikeastaan mitään mitä olin pienestä ranskalaiskylästä kuvitellut. Se oli ehkä jotenkin epätodellinen, vaikken oikeastaan osaa selkeästi sanoa miksi. Paikat olivat siistejä, mutta jotenkin kovin kurttuisia. Pieniä kujia, matkamuistomyymälöitä sekä ravintoloita oli korttelikaupalla. Turisteja käveli ympäriinsä, eikä kellään tuntunut olevan kiire yhtään minnekään. Vähän kuin aika olisi pysähtynyt.  Paikan kuuluisin nähtävyys, Saintes Mariesin kirkko jäi meiltä näkemättä, mutta  kokemus oli sellaisenaankin tarpeeksi muistorikas. Koska puhelimeni muisti oli tuossa vaiheessa jo aika tiukoilla (ja kamera edelleen Espanjassa), räpsin kuvia vain Instagramin kameralla... 










SHARE:

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Hotellikummajainen suolla kera villihevosten

Oletteko joskus nähneet elokuvaa, jonka päähenkilöt päätyvät omituiseen hotelliin, jossa tapahtuu jotain hyvin tavallisuudesta poikkeavaa? Tai oletteko kenties löytäneet itsenne kyseisestä paikasta, miettien että onkohan tässä nyt kaikki ihan kohdallaan? Me olemme. 

No, todettakoon heti alkuun, että mitään karmaisevaa ei tapahtunut, emme joutuneet soittamaan poliisille tai pelästyneet edes mitään, eikä paikka muutenkaan ollut läheskään huonoimmasta päästä mitä nyt hotellihuoneen kuntoon tai muuten paikan yleisilmeeseen tulee. Silti kokemus oli hyvin tavallisuudesta poikkeava. 

Ranskan etappimme viimeiseksi yöksi ajelimme blogiystäväni autolla läpi auringonkukkapeltomaisemien, alas Camarguen suistoalueelle, paikkaan nimeltään Saintes-Maries-de-la-Mer. Minulla ei ollut entuudestaan mitään käsitystä paikasta ja olinkin aika yllättynyt siitä, miten erilainen tunnelma siellä vallitsi. Oli kuin olisimme saapuneet toiseen maahan! Ympärillä vilisti valkoisia camarguenhevosia ja luonto oli vuoroin pöheikköä, suota ja merta. Ilma tuoksui kaislikolle ja auringon valo tuntui keltaisemmalta. Vaikken olisi edes saanut ennen lähtöämme kuulla paikan olevan "mustalaisten pääkaupunki", en olisi yhtään ihmetellyt vaikka päässäni olisi silti soinut Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia



Saavuttuamme varaamamme hotellin edustalle, emme olleet edes varmoja, olimmeko saapuneet oikeaan paikkaan. Navigaattorin opastus oli loppunut päätielle, jonka varrella onneksi oli hotellin nimellä varustettu kyltti pienen sivutien suuntaisesti. Paikka vaikutti lähes autiolta, hevosia ja naapuriresidenssin pihalla häärivää miestä lukuunottamatta. Hotellin pieni parkkipaikka oli tyhjä ja pölyinen ja sitä ympäröivässä muurissa oleva pieni rautaportti oli lukossa. Kolkutimme porttia, tööttäsimme autoa ja soitimme hotellin respaan, mutta kukaan ei vastannut. Jonkun aikaa siinä ihmeteltyämme, päätimme suunnata St-Maries-de-la-Merin keskustaan miettimään vaihtoehtojamme. Löysimme turisti-infon, jossa teimme tuttavuutta naisen kanssa, joka sattui tuntemaan tuon kyseisen hotellin omistajan. Soitettuaan hänen omaan numeroonsa, meille selvisi että hän oli ollut koiransa kanssa eläinlääkärillä meidän kolkutellessamme oveen. Sanoimme infon naiselle, että ehkä kuitenkin jäisimme keskustan puolelle yöksi, mutta hän suositteli meidän menevän kyseiseen paikkaan takaisin. 

Niin teimme, ja saimme vihdoin huoneemme. Huone oli oikein hyvä kivoine lasiovineen, vain lämmin vesi puuttui. Asetuttuamme aloillemme huomasimme pian, että meitä lukuunottamatta paikka tosiaan vaikutti tyhjältä. Oliverilla oli ruoka-aika ja oma vatsakin kaipasi jo täytettä, joten kävimme etsimään paikkaa, jossa voisimme lämmittää sosepurnukkaa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, sillä hotellin ravintolan ovet olivat lukossa, eikä paikan omistajaakaan näkynyt enää missään. Kävin kuikuilemassa respaksi kuvittelevani oven takaa, mutta eksyinkin ilmeisesti omistajan omaan olohuoneeseen, joka haisi tupakalle ja jonka sisustuksesta minulle tuli mieleen 70-luvun rokkiin, cowboy-meininkiin ja kirjoihin uppoutunut omituinen tyyppi.

Sen jälkeen aloin katsoa paikkaa hieman tarkemmalla silmällä, huomaten että aution tunnelman lisäksi vaikutti siltä, kuin se olisi ollut tyhjillään jo pitemmän aikaa. Kaikki oli suljettuna, aurinkovarjoja myöten, ja tuolien väleissä oli hämähäkinseittejä. Joka paikassa oli tuhkakuppeja. Päätimme siis palata turisteja täynnä olevan keskustan huomaan ruokailemaan.  


Aamulla totesimme, että hotellilla ei edelleenkään näkynyt yhtään ihmistä, vain hevosia ja sorsia sekä hieman kauempana vesistössä ruokailevia flamingoja. Omistaja oli ilmoittanut aamupalan olevan kahdeksasta kymmeneen, mutta kello oli jo puoli yhdeksän. Vihdoin huomasin yhden ravintolan ovista auenneen ja lompsin sisään etsimään aamupalaa ja pyytämään kuumaa vettä Oliverin puuroa varten. Löysin omistajan keittiöstä kaksi patonkia kädessään. Hän laski minulle kraanasta vettä ja lämmitti sen mikrossa ja sanoi aamupalan olevan kohta valmis. 

Hetken kuluttua huomasimme omistajan istuvan ravintolan baaritiskillä läppäri edessään ja tupakka sormien välissä sauhuten. Kaiuttimista kuului hyvin omalaatuista, luultavasti jotain 70-luvun ambient-trance-musiikkia.  Yhteen pöytään oli katettu patonkia, hilloa ja kahvia. Muissa pöydissä oli illalliskattaukset lautasia myöten valmiina. Eikä varmaan tarvitsisi edes mainita, että paikka löyhkäsi tupakalle. 

Ulkona tunnelma oli kuitenkin ihanan raikas, lämmin merituuli puhalsi, uima-altaan putsausrobotti vaelsi pitkin altaan pohjaa ja jopa poreallas oli lämpenemässä. Oliver konttasi innoissaan pitkin pihaa ja katseli vedessä uiskentelevia sorsia. Mietimme korvaisimmeko lämpimän suihkun puutteen porealtaalla, mutta kaiken sen omituisuuden jälkeen päätimme kuitenkin skipata aamupesut kokonaan ja lähteä mieluummin tutkimaan jotain toista kaupunkia ennen kuin koittaisi ilta ja paluumatka Espanjan puolelle.



SHARE:

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Rakkautta pienessä puutarhassa Barcelonan sydämessä

Jokaisella matkalla on hetkensä, ne hetket jotka jäävät muistiin ylitse muiden. Tänä vuonna Barcelona ei tarjonnut minulle mitään uutta, mutta vain siitä syystä, etten sitä etsinytkään. Sen sijaan pyörimme samoissa paikoissa kuin ennenkin, mutta eksyimme silti jonnekin, jossa vietetty hetki jäi mieleeni kuin kaunis, epätodellinen uni.




Kyseessä oli pieni puutarha keskellä Montjuïcin kukkulaa, jonka ovista kävelimme sisään etsiessämme tuulelta suojaa pientä eväshetkeä varten. Puutarha ei itsessään ollut mitenkään kovin erikoinen, mutta juuri sillä hetkellä se antoi parastaan. Puut ja pensaat olivat kukkaloistossaan, maa oli vuoroin violettien, vuoroin keltaisten kukkien peitossa ja ilta-auringon kultaiset säteet tekivät hetkestä niin rauhallisen ja kauniin. Sillä hetkellä en yhtään harmitellut sitä, että Suomessa vietettiin kylmän kalseaa juhannusta. 



Minä olin iltapäivän mittaan räjähdellyt vähän väliä ties millekin asialle, sillä hermoni olivat vähän tiukalla perinteisten lapsiperheaiheisten asioiden johdosta, enkä varmaankaan ollut mitään maailman ihaninta matkaseuraa. Silti C jaksoi panostaa siihen, että tuo kolmistaan viettämämme ilta olisi rento ja kaiken sen vaivan arvoinen. Näin jälkikäteen onkin hyvä sanoa, että eväiden haku Mercadona-ruokakaupasta ja kävelyretki Montjuïcilla olivat mitä parhain idea. 


Ehkä kuitenkin kaikkea sitä kukkaloistoa tärkeämpänä tunnelmanluojana toimivat ylläolevassa kuvassa pilkottava eläkeläispariskunta, joiden läheisyyteen parkkeerasimme vaunut ja ruokakassimme. He istuivat penkillä käsikynkässä, rupatellen omiaan ja kuunnellen pienestä soittimestaan mitä parhainta musiikkia. Tuo musiikki ja nuo lähistöllä istuskelevat pariskunnat tekivät hetkestä niin rakkaudentäytteisen, että jopa minä unohdin kaikki mieltä pännineet typeryydet ja vain nautin hetkestä omien rakkaitteni seurassa.



SHARE:
© Friolandia

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig