Friolandia

Kaksikielistä perhearkea, matkustusta, luontoretkiä, urheilua, sisustusta, puuseppäilyä, tukkakriisejä ja paljon valokuvia!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Vähäosainen kulttuurieliitti

Älä ota älypuhelinta käteesi keskellä yötä


Heräsin kello 2.30, aivan keskellä yötä. Ajatukseni pyörähtivät maksamattomissa laskuissa ja se oli sitten siinä. Sen yön uneni nimittäin. 

Yrittäjyys on mahtavan vapauttavaa, mutta ajoittain se vie silti unet mukanaan. Koska työni ei ole täysin riippuvainen ajasta tai paikasta, on minun hyvin vaikea olla tekemättä yhtään mitään silloin kun minulla olisi kymmenittäin asioita tehtävänä (saadakseni ne laskuni maksettua). Ihan sama onko kello 2.30 yöllä vai iltapäivällä. 

Siinä sitten maatessani sängyllä pääni raksutti ensin läpi summia ja eräpäiviä. Kun totesin tämän aiheuttavan unettomuuden lisäksi vain närästystä ja niskasärkyä, yritin rentoutua kääntämällä ajatukseni nollille - niihin lampaisiin ja pilvenhattaroihin. Vierestäni kuului kuorsaus. Tyyny palleaan toi hiljaisuuden noin kymmeneksi sekunniksi. Hitotkos siinä siis aikaani valutin hukkaan. Pahvisessa talossa jokainen liike häiritsisi kuitenkin muiden unia, joten äypuhelinaddiktina kaivauduin peiton alle selaamaan kirkasta luurin näyttöä (tietäen hankaloittavani näin nukahtamista yhä enemmän).

Luokkatesti!


Eksyin Helsingin Sanomien sivuille, joilta bongasin otsikon "Selvitä Kuukausiliitteen Luokkakoneella, mihin yhteiskuntaluokkaan kuulut". No jo nyt on, tuhahdin muistaessani juuri päivää tai paria aikaisemmin nähneeni ystäväni Facebook-statuksessa linkin artikkeliin "Talonmiehen tytär väitteli tohtoriksi ja törmäsi ulkopuolisuuteen - "Luokkaeroja on kaikkialla ja on vaarallista, kun niitä ei haluta nähdä". Palasin takaisin tuohon artikkeliin ja huomasin sen linkittävän juurikin yllämainittuun "luokkakoneeseen". 

Artikkelissa esiintyvän talonmiehen tyttären ja yhteiskuntatieteiden tohtorin, Mari Käyhkön, tavoin ymmärrän että luokka on myös mentaalista ja että lähtökohdilla on paljon merkitystä elämässä pärjäämisessä. Silti koin artikkelin lukemisen epämiellyttäväksi ja sen sijaan että itse korostaisin luokkaerosokeuden olevan vaarallista, muistuttaisin, että typeryyttä on kaikkialla, ihmisen taustasta, koulutustasosta tai varallisuudesta huolimatta. Typeryys, ajattelemattomuus ja sosiaalisen älykkyyden puute vasta ovatkin yhteiskunnalle hyvin vaarallisia.  

Lopulta minun oli "pakko" tehdä tuo kyseinen testi. Syötin tietoni Helsingin Sanomille, saadakseni vastaukseksi olevani vähäosainen kulttuuriltani eliitti. Toisinsanoen, varallisuuteni mukaan kuulun sinne alimpaan sakkaan, mutta elämäntapojeni mukaan korkeimpaan kastiin. 



Pennitöntä eliittiä?

Harrastan matkailua, kirjallisuutta, musiikkia ja kuvataiteita, rakastan kodin sisustamista ja urheilulajeihini kuuluvat lumilautailu, juoksu sekä CrossFit. Olen käynyt lukion, yliopiston sekä ammattikoulunkin ja ystäväpiirini koostuu lukuisista maistereista ja tohtoreista. Olen lähtöisin pienestä satakuntalaisesta kaupungista ja vanhempani olivat suurimman osan työelämästään nuoriso- ja sosiaaliohjaajia. 

Vaikka viiden lapsen perheessä ei ikinä ollut ylimääräistä rahaa, eikä kotiympäristöni ollut akateeminenkaan, en kokenut koskaan olevani ulkopuolinen sosiaalisen luokkani vuoksi edes elitistisissä harrastuksissani, kuten kilpapujottelussa. Ei minulla omissa silmissäni ollut mitään sosiaalista luokkaa. Oli ihan sama mikä omien tai ystävieni vanhempien koulutus oli, tai kuinka paljon rahaa heillä oli. Sosiaaliset taidot, ystävällisyys, rehellisyys, kiinnostus opiskeluun, taiteisiin ja maailmaan, ne olivat niitä ratkaisevia tekijöitä. 

Omassa lapsuudenkodissani ruokapöytäkeskustelut pyörivät pääasiassa huomattavasti arkisemmissa asioissa kuin ystäväni luona, jonka vanhemmat elävät akateemisessa maailmassa. En kuitenkaan kokenut olevani heidän kanssaan lounastaessa mitenkään kahden maailman välisessä tilassa. Siltikään, vaikka omat argumentointitaitoni eivät ehkä olleet yhtä harjaantuneet kuin ystäväni. Minulle opetetussa arvomaailmassa olin tasa-arvoinen. Millään statuksella ei ollut merkitystä, vaan niillä henkisillä eväillä jotka vanhempani minulle antoivat. Älykkyys ei ollut mielestäni yhtä kuin akateeminen koulutus tai varakkuus. Ymmärsin, että elämässä on muita tärkeämpiä tavoitteita ja että viisautta ja menestystä on monenlaista. 

16-vuotiaana lähdin kuitenkin sille tielle, joka oli varallisuuden vuoksi minulle vaikeampaa kuin monelle muulle. Stipendien avulla pääsin vaihto-oppilaaksi maahan, jossa luokkaerojen ääripäät korostuivat tavalla, johon suomalaisen nuoren oli vaikea tottua. Sittemmin suomalaisen sosiaaliturvan (opintotuen) ja valtion takaaman opintolainan turvin päädyin myös opiskelemaan yksityisessä yliopistossa tuolla sosiaalisesti hyvin jakautuneessa maassa. Luokkaerot eivät siis ole minulle millään tapaa vieraita ja tiedän hyvin konkreettisesti miten paljon omat lähtökohdat vaikuttavat ihmisten mahdollisuuksiin, varsinkin maassa jossa sosiaaliturva on lähes olematon Suomeen verrattuna. 

Sosiaalista älykkyyttä ja sosiaalista itseluottamusta...


Silti en voinut olla ärsyyntymättä monesta edellämainitun artikkelin asettelusta, joilla ei mielestäni ole mitään tekemistä luokkaerojen kanssa. Vaikka kyseisen talonmiehen tyttären vanhemmat eivät vaivautuneet selvittämään mitä sosiologia on ja mitä tyttären toimenkuvaan kuuluu, tai keskustelleet hänen väitöstilaisuutensa jälkeen muusta kuin kalastuksesta ja mökkiaskareista, eivät nämä johtuneet heidän sosiaalisesta luokastaan, vaan sosiaalisesta älykkyydestä. Ei vaadi korkeaa koulutusta tai kirjaviisautta ottaa selvää mitä oma lapsi tekee työkseen. 

No, ehkä minä olenkin väärässä ja se mitä olen esimerkiksi kuvitellut satakuntalaiseksi vaatimattomuudeksi ja ylipäätään suomalaisen luonteeksi, pohjautuukin sosiaaliseen luokkaani? En hakeudu huomion keskipisteeksi ja koen omien saavutuksieni hehkuttamisen esimerkiksi Facebookissa epämiellyttäväksi. Olen kuolla häpeästä julkaistessani blogissani kuvia omasta naamastani. Taistelen usein sitä vastaan, etten vähättelisi itseäni ja osaamistani. Minulta puuttuu sosiaalista itseluottamusta. 



Loppujen lopuksi, en voi mitenkään pistää omaa "vähäosaisen" rooliani luokkaerojen piikkiin. Vaikken olekaan saanut asua perintöasunnossa tai 18-vuotislahjaksi ajokorttia ja ensimmäistä autoa, olen saanut kaiken tarvittavan (ja enemmän) vanhemmiltani sekä suomalaiselta yhteiskunnalta voidakseni menestyä elämässä, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Olen itse tietoisesti valinnut alani ja suuntautumiseni sekä tämänhetkisen persaukisen tilanteeni. Toki jos eläisin eliittipiireissä, ympärillä virtaava raha olisi tehnyt omasta yrittäjyydestäni helpompaa kun lähipiirini voisi tilata kalliita palveluita ja tuotteitani, mutta siinä on kyse vain rahasta, ei mentaalisista seikoista. 



Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

torstai 27. lokakuuta 2016

Minun arkipäiväni

Nyt kun pääsin hehkuttamasta sitä kuinka reissutarve on ainakin toistaiseksi vaipunut talviunille, voisin kertoa omasta tavallisen epätavallisesta arkipäivästäni, harmaasta lokakuun lopun keskiviikosta.

 Aamu


Heräsimme kymmentä vaille kahdeksan - aivan liian myöhään. Oliverille illalla ilmestynyt antibiootti-ihottuma oli hävinnyt yön aikana. Helpotus. Tuo kamala ja pitkä antibioottikuuri on harmittanut ja hermostuttanut, mutta minkäs teet, kun jo toppapukuun pukeutuvan pikkuisen jalkaan ilmestyi punkin pureman näköinen rinkula. Parempi ottaa antibiootit kuin kärsiä vaarallisesta borrelioosista tai ties mistä puutiaisaivokuumeesta. Helkkarin punkit! 

Kun vihdoin pääsemme ulos, Oliver toteaa jälleen kerran, että onpa ihana tuoksu ja linnut laulaa kevyesti! Minä lisään, että taivaalla leijailee lumihiutaleita! Talvi tulee, talvi tulee! 

Autossa huomautan taas kerran Carlokselle, että tästä samaan aikaan töihin menosta on pakko päästä irti, jomman kumman täytyy aloittaa päivä aikaisemmin, jotta jompi kumpi ehtii päiväkodille ilman että työpäivä jää vajaaksi. Hyppään pois kyydistä Lauttasaaressa ja jatkan bussilla kohti Kamppia... paitsi että se bussi meni juuri, enkä todellakaan jää 19 minuutiksi seisomaan pysäkille, vaan kävelen ja hyppään bussiin vasta Ruoholahden kupeessa. 

Käyn showroomilla ihailemassa ensi kevään ja kesän uutuuksia ja nappaamassa mukaani muutamia mielenkiintoisia juttuja, kuten Cocovin luomu Ghee-voita ja pakurijauhetta.* Päähäni saan juuri päivän väreihini sopivan pipon Salomonilta*, joka sopii täydellisesti pipopakkomielteeseeni. Jatkan matkaani metrolla, josta löydän Metro-lehden. Avaan ensimmäisen aukeaman ja jään miettimään kommentteja, joita ihmiset ovat jättäneet Syyrian rauhan puolesta järjestetystä marssista. En kestä. Suututtaa ihmisten yksinkertaisuus, lyhytnäköisyys. Ei me ihmiset täällä Suomessa olla yhtään sen parempia kuin ne siellä jotka ovat ajautuneet käsittämättömään sotaan.

Silti minäkin vaan täällä päivittelen asiaa lehdestä ja testailen päähäni aurinkolaseja. 








Päivä


Kun nousen ylös metrotunnelista Kurvissa, taivaalla leijailee taas lumihiutaleita. Tunturit ja laskettelu käyvät mielessäni... mutta kello on jo paljon, aivan liian paljon. Pitäisi olla tekemässä hommia. Silti teen vielä yhden kiepin matkalla. Hyppään avoimesta ovesta sisään tutun ammattikoulun puuverstaalle. Käyn moikkaamassa vanhaa opettajaani ja lopulta päädyn hakemaan kasan lankkuja Puutamolta ja höyläilemään niitä koulun puolella. Voi mahtavuus niitä koneita! Hommat hoituu hieman nopeammin kuin omalla pienellä verstaalla. 

Puoli kolmen aikaan päätän lähteä syömään viereiseen Bites Vallilaan, juuri ennen sulkemisaikaa. En saa laskettua luuria kädestäni, vaan yritän haarukoida kaalia kitaani samalla kun lähetän viestejä. 




Siirryn oman, täysin keskeneräisen toimistoni kautta Puutamon puolelle. Verstaskaveri kertoo että joutuu kohta kertomaan lapselleen, että mummun ja papan koiraa ei enää ole. Mietimme miten tuo kolmivuotias asian ottaa, sillä se on ollut rakas ja tärkeä ystävä. 





Jään yksin verstaalle ja ryhdyn tekemään nukkekotia. Hieman poikkeava projekti, mutta hauska sellainen! Nappaan parit Instagram-videot ja ideoin mielessäni kaikkea hurjaa. Viesteilen Anun ja poikien kanssa. Naureskelen itselleni, tajuan käyväni hieman ylikierroksilla kun ideoita pukkaa toinen toisensa perään. Mietin, että taisin saada yliannostuksen juodessani vitamiinijuoman, jossa oli guaranaa, vihreää teetä, kofeiinia ja vielä tauriiniakin! Jestas! Ja senhän ei pitänyt olla mikään energiajuoma. No oli kuitenkin... ja minähän en juo edes kahvia tai cokista koska niissä on kofeiinia. Tervemenoa yöunet.





Ilta


Kuudelta soitan Carlokselle, joka on hakemassa juuri Oliveria mummulasta. Oliver ei halua lähteä kotiin, eikä ainakaan hakemaan minua Helsingistä. Rauhoittelen Oliveria puhelimessa. Ei tarvitse, minä tulen junalla, odottakaa siellä! Kestää tovin että saan kaikki tavarat takaisin paikoilleen ja purut lastattua roskikseen. Kirjoitan vielä energiahöyryissäni viestin verstaan oveen, että muutkin muistaisivat jumpata niskalihaksiaan sen lattiaharjan kanssa, samalla kun kippivät päivän purusaldoa ämpäriin. 

Olen perillä vanhemmillani vasta kymmentä vaille kahdeksan. Keräämme kimpsut kasaan ja kurvaamme kotiin. Iltapuuhat Oliverin kanssa venyvät yli yhdeksään. Lopulta kämppä hiljenee. Carloskin on aloittanut menemään aikaisin nukkumaan, koska on katsellut aamuöisin baseballia. Hänen suosikkijoukkueensa Chicago Cubs on päässyt World Seriesiin, eli loppuotteluihin voitettuaan National Leaguen. 

Minä en voi olla ajattelematta taas kerran erästä ystäväämme Santo Domingossa, joka on niin fanaattinen, että sekosi kerran niin pahasti Cubsien pudottua loppupeleistä että minä en voinut muuta kuin nauraa vedet silmissä ja vatsa kippuralla katsellessani sitä vouhkaamista. Mitenköhän se nyt pysyy housuissaan? Cubsit eivät ole voittaneet mestaruutta yli sataan vuoteen!


Päädyn kuuntelemaan Youtubesta ASMR-videoita. Yritän rentoutua. Ei auta. Ei nukuta. Totean että musiikki toimii paremmin. 
Päivä vaihtuu. Kun vihdoin saan nukuttua, Oliver alkaa huutamaan äitiä sängystään. Herää vielä toisen ja kolmannen ja neljännenkin kerran ennen kuin on aamu. Onko todellista? Miksi juuri tänä yönä? 

Seuraavana päivänä olen zombie. Unohdan osoitteeni ja kirjoitan vuosiluvuksi 2017.

¨
Un día normalmente anormal. Este otoño ha sido así, todos los días han sido diferentes. No fáciles, porque nunca logro trabajar suficiente y sigo en la misma "olla"... pero de aquí el camino es para arriba! Quizás para otros lo que yo hago les parece aburrido, pero para mi es lo suficiente interesante para que yo quiera seguir intentando con mi negocio... 

En la mañana fui a ver diferentes productos nuevos, que se lanzarán en primavera/verano 2017, algo relacionado con el blog y los temas de los cuales suelo escribir...  Luego fui a ver un profesor mío en el taller de la escuela donde estudié ebanistería y al final me quedé trabajando allá (la escuela queda justo al lado de nuestro propio taller - que conveniente). Después comí huyendo en un comedorsito de al lado y me trasladé al taller de Puutamo. Empecé a trabajar con un pequeño proyecto poco común para mí: una casa de muñecas! Mientras trabajaba me inspiré inventando cosas para la fiesta de navidad de los ebanistas y pasé un buen rato riéndome sola y mandándoles mensajes a los socios. Al final el tiempo se me quedó corto, tuve que salir corriendo a la casa, ya eran las siete de la tarde. 



(*saatu/regalado)

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

maanantai 17. lokakuuta 2016

Beach bum life vs. tavisarki

Olen viimeisen viikon aikana sattunut useampaan otteeseen pohtimaan syytä sille miksen enää tunne jatkuvaa kaukokaipuuta. Matkat ja etenkin kaukaiset rannat ovat aina olleet haaveissani, yli puolet elämästäni. 

Olenko tullut vanhaksi, laiskaksi, tylsäksi, pelokkaaksi vai olenko vain löytänyt paikkani täältä metsän reunalta? 


Vai onko arkipäivistäni tullut perhe-elämän, mielenkiintoisen työn ja harrastusten myötä niin miellyttävää, ettei minulla ole kiire yhtään minnekään muualle? 



Olenko onnistunut keskittämään energiani niin hyvin nykyhetkeen, ettei minulla ole tarvetta ajatella muuta ja muualle lähtöä? 



Vai yritänkö vain säästää itseäni turhalta tuskalta, kun tiedän ettei nyt ole millään tapaa järkevää edes haaveilla menosta yhtään minnekään, kun haluan priorisoida kotia ja yritykseni kehittämistä? 



Vai onko tuosta kesäisestä pitkästä ja henkisesti painavasta reissusta vielä niin lyhyt aika, etten ole ehtinyt kunnolla toipumaan siitä? 



Olenko vain kyllästynyt matkailuun? 



Olenko saanut tarpeekseni tämän tuskallisen kamalan maailman menosta, haluten vain uppoutua omaan arkiseen kuplaani?



Onko matkailu alkanut tuntumaan aivan älyttömältä kulutukselta ja järjettömältä uusien paikkojen rohmuamiselta?


Ehkä vähän näitä kaikkia yhdessä, tiedä häntä. Katsotaan josko marraskuu tekee tehtävänsä ja kaipuu aurinkoisille rannoille alkaa taas hieman nostaa häntäänsä. 



Ei sillä, että se olisi mikään tavoite, sillä näin on hyvä. Kyllä se seuraava matkakin sieltä jostain puskasta sitten taas ilmestyy kun sen aika on. 

¨

No sé cuál es la razón exacta, o si es por el conjunto de muchas cosas pequeñas, pero ahora, por primera vez en más de la mitad de mi vida, no siento la necesidad de viajar. Siempre quería irme a algún lugar pero ahora mismo solo quiero estar aquí y vivir día a día. Veremos qué pasará en noviembre, el mes más oscuro y aburrido del año. A ver si nace de nuevo el anhelo... 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

tiistai 11. lokakuuta 2016

Aikuisten trampoliinivoimistelua - Might as well jump?

I get up - and nothing gets me down!
Kliseistä Van Halenin lainailua, mutta juuri näin siinä vaan kävi. Kun kerran hyppäsin, en enää päässykään alas.

Voimistelua Taitoliikuntakeskuksessa

Sain elokuussa Voimisteluliitolta kutsun tulla Taitoliikuntakeskukselle tutustumaan voimisteluun muiden bloggareiden seurassa, sekä muutaman asiantuntijan opastuksella. Vaikka ne suosituimmat voimistelun harrastemuodot, kuten tanssillinen ja rytminen voimistelu sekä aerobic, ovat lajeja joista minua tuskin saisi oikeasti innostumaan, niin telinevoimistelu sen sijaan on aina kiinnostanut minua.


Ennen harjoituksia katselimme ihaillen Suomen mestari Maija Leinosen esitystä permannolla. Totesin, että vaikka näin kolmekymppisenä on turha haaveilla moisista taidoista, niin tuollaisten hienojen suoritusten katseleminen innostaa ja motivoi itseäkin liikkumaan ja yrittämään asioita, joihin ei heti uskoisi pystyvänsä. Niinhän siinä sitten kävi, että yllätin itseni kokeilemalla volttia trampoliinilla ja innostuin niin paljon, että lähdin mukaan aikuisten trampoliinivoimisteluun! 


Alla pieni videopätkä tästä hauskasta iltapäivästä. Voimistelu on niin monipuolista, että jos joku muukin kaipaa uutta harrastusta tai muuten vaan uusia haasteita elämäänsä, niin kannattaa tutkia mitä mahdollisuuksia lähiseudun voimisteluseuroilta löytyy! Videon loppupätkästä nimittäin voi huomata, että itsekin olen kuin kala kuivalla maalla tuolla tanssillisen voimistelun osuudella, mutta silti sitäkin oli hauskaa koittaa! Parhaimmat kiksit sain trampoliinilla, enkä varmasti olisi tajunnut lähteä edes moista hommaa koittamaan ellen olisi ennakkoluulottomasti vain lähtenyt tähänkin juttuun mukaan!


Aikuisten trampoliinivoimistelua BounCessa

Tapahtuman jälkeen otin yhteyttä BOUNCE Espooseen, eli samaan seuraan, jossa meitä trampoliinilla opastanut Pedro Beato valmentaa edustusryhmien lisäksi myös aikuisharrastajia. Lähdin mukaan lauantaisin pidettävään aikuisryhmään ja heti ensimmäisen kerran jälkeen olin aivan täpinöissä siitä, miten hauskaa trampoliinilla hyppiminen oikeasti onkaan, eikä ollenkaan niin pelottavaa kun sen tekee jonkun osaavan valmennuksessa! Trampoliinivoimistelu on myös todella hyvä liikuntamuoto, sillä syke nousee ja lihakset joutuvat kunnon koetukselle tunnin aikana! Olin aivan hiestä märkä ensimmäisen tunnin päätteeksi. 



Hikijumpan ohella trampoliinilla hyppiminen ja volttien harjoittelu opettaa hallitsemaan kehoa paljon paremmin ja liikkuvuus kasvaa kuin huomaamatta. En olisi uskonut että vielä tässä iässä opin tekemään esimerkiksi ilmassa taaksepäin voltin! Ihan mahtavaa!



BounCen tunnit pidetään Leppävaarassa Ruusutorpan koululla, jossa käy harrastelijoita aina 6-vuotiaista ylöspäin. Aikuisten ryhmät ovat maanantaisin, keskiviikkoisin sekä lauantaisin. Itselleni ainoa haaste tuleekin eteen juuri aikataulujen suhteen. Crossfittaajana olen ehkä tottunut liian helppoon, sillä tunteja on pitkin päivää lähes joka päivä, mutta tramppatunnilla pitäisi pystyä käymään joka viikko samaan aikaan. Myöhäinen arki-ilta ei oikein onnistu, joten toistaiseksi olen päätynyt lauantaihin. Nyt olenkin ollut poissa viikonloppumenojen vuoksi kaksi peräkkäistä lauantaita ja jalkani oikein kutiavat kaipuusta trampoliinille!

Ihan allaolevan ryhmäläisen tasolla en kylläkään vielä ole, sillä noin rennon näköiseen ilmassa pyörimiseen en kykene. Vaatii paljon harjoitusta pystyä hallitsemaan itseään trampoliinilla. Ehkä juuri sen vuoksi tämä laji onkin minulle juuri sopiva - hyvin haastavaa, muttei mahdotonta! 




¨

La Asociación de Gimnasia de Finlandia me invitó a probar diferentes tipos de gimnasia. Encontré el trampolín y ahora no quiero dejarlo! Que divertido es y al mismo tiempo muy buen ejercicio. Uno aprende a controlar el cuerpo y mejora la movilidad. Los músculos se ejercitan como si uno ni estuviera haciendo ningún esfuerzo, ya que es tan divertido saltar! Al final de la clase uno termina todo sudado pero contento por tanta sensación de volar por los aires :D.

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kiireisen arjen kauneutta

Rakastan sitä hetkeä kun avaamme aamulla ulko-oven ja Oliver toteaa että onpas ihana tuoksu. Vastaan aina että niin on, täällä tuoksuu raikas ilma, raikas luonto. 

Rakastan myös sitä hetkeä, kun kävelen siltaa pitkin iltamyöhällä kotiin ja kuu loistaa taivaalla, lehdet lentelee tuulessa ja katuvalot näyttävät tietä pienellä metsäpolulla. 

Rakastan myös niin monia hetkiä siltä väliltä. Tiistaisia uimaretkiä kahdestaan Oliverin kanssa. Halauksia päiväkodin portilla. Carloksen puheluita päivällä ja kysymyksiä että kirjoitetaanko "kohdella" vai "kohteella". Verstaskavereiden karkkipusseja paperikasojen alla, pöhköjä turvalippiksiä. Sitä hetkeä kun sammutan radion, valot ja painan oven lukkoon. Crossfit-salin ihmisiä ja sitä tunnetta kun yrittää punnertaa niin tosissaan että vahingossa karjaisee. Sitä urheilun tuomaa hyvää oloa. 

Sekä sitä hetkeä, kun tajuaa, että on ihan ok pyöräillä merenrantaan ottamaan valokuvia vaikka on arkipäivä ja paljon hommia tekemättä. 









Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Uusi ihana blogi (ja uusi pieni toimisto)!

Kyllä, olen laiminlyönyt blogia. Olen kerännyt niin ison möykyn aiheita luonnoksiin, etten ole loppujen lopuksi kyennyt kirjoittamaan yhtäkään. Vähän samanlainen fiilis on ollut töiden suhteen. Niin monta asiaa on keskeneräisenä, että lopulta on tehnyt mieli vain kaatua vaakatasoon sängylle ja jäädä siihen ihmettelemään päivien kulua. Noh, näitä päiviä (tai viikkoja) aina tulee. Välillä on hyvä hieman ladata akkuja ja selvitellä asioita pääkopan sisällä, ennen kuin saa taas asiat rullaamaan. 



En minä kuitenkaan ole päiviäni löhöillen viettänyt, en toki, vaan onhan tässä töitäkin tullut tehtyä ja uusia suunnitelmia kehiteltyä. Ensi kuun alusta siirryn täyspäiväisesti omalle työhuoneelle verstaan läheisyyteen, jotta saisin käytettyä työaikani optimaalisemmin. Verstaan ja toimiston läheisyys tulee myös olemaan entistä tärkeämpää sitä myötä mitä puuseppäystäväni Anu ja minä saamme yhteisiä suunnitelmiamme eteenpäin. Jotkut ehkä ehtivätkin jo näkemään mistä on kyse, sillä Facebookissa ehdimme jo Anun kanssa asiaa kuuluttelemaan. 




Käykääpä siis kurkkaamassa meidän yhteistä blogia osoitteessa www.ihanaverstas.com ja tykkäämässä Facebook-sivustamme! Sieltä löytyy enemmän tarinaa tästä osasta elämääni. Näin myös sisustus- ja puuseppäjutut saavat vihdoinkin oman kanavan, jossa voin surutta kirjoitella näistä aiheista, jotka eivät koskaan ole kunnolla istuneet tänne Friolandiaan. Sen sijaan täällä hihkuttelen niin paljon mieluummin luontoretkistäni, reissuista ja jumppailuistani. Näistä jumppa-jutuista minulla onkin tarinaa jos toista kerrottavana, sillä CrossFitin lisäksi olen ehtinyt tässä alkaneen syksyn aikana käymään tutustumassa muutamaan todella hurjaan lajiin! 

Niistä kuitenkin myöhemmin, mutta nyt siis -> www.ihanaverstas.com!



¨
En las últimas semanas he acumulado un bollo tan grande de cosas en mi mente de todo lo que quiero escribir por aquí que al final no he podido escribir nada. Ahora por fin las cosas empiezan a aclararse un poco, los nuevos planes comienzan a ser realidad y yo empiezo a distinguir mejor el tiempo libre del tiempo de trabajo. Desde que comience octubre, tendré mi propia oficina al lado del taller de madera. Los planes que tengo con mi colega, Anu, también se están realizando poco a poco. Ya lanzamos nuestro blog, www.ihanaverstas.com, donde estaremos compartiendo nuestras experiencias mientras diseñamos nuestra propia línea de muebles. Qué emocionante! 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Vuosi CrossFitia (vai miten se nyt menikään...)

"Life begins at the end of your comfort zone."
(Neale Donald Walsch)


Siitä on nyt vuosi, kun aloitin crosfittaamisen. Siitä, kun minusta tuli CrossFit-hullu, on ehkä noin kolme viikkoa. Vaikka innostuin lajista aivan täysin viime syksynä, piti alkuvuoden flunssailuputki vähän väliä poissa treeneistä. Lopulta irtisanoutuminen, C:n lomautus ja Santo Domingoon pakeneminen erkaannuttivat minut täysin boxilta. Oli pakko pistää jäsenyys jäihin. 


Siitä seurasi kuitenkin se, etten osannut enää ollenkaan pitää huolta kunnostani. En saanut aikaiseksi käydä edes lenkillä. Söin mitä sattuu. Vedin useammin irtokarkkeja kuin protskupirtelöä. Lopulta löysin itseni olohuoneen lattialta märisemästä huonoa kuntoani. En jaksanut enää mitään, vaikka halusin olla crossfittaaja. Onneksi juuri silloin Rebekka tuli ja veti minut takaisin salille. 


Ensimmäinen treeni meni hyvin. Toisen wodin päätteeksi oksensin boxin oven eteen... sekä oman auton takapenkille. 

Seuraavalla viikolla olin niin poikki mäkitreenin päätteeksi, että kaverit joutuivat kantamaan minut reppuselässä pois metsästä. Teki tiukkaa olla rapakunnossa ja ottaa tarpeeksi iisisti. 


Kuitenkin viikko sen jälkeen löysin itseni katsomasta lauantai-illan huviksi CrossFit Games:istä kertovaa elokuvaa. Olin myyty. 

Enää tavoitteeni ei ole sama kuin vuosi sitten, jolloin halusin vain olla paremmassa fyysisessä kunnossa. Nyt haluan olla niin hyvässä kunnossa, että voin osallistua kovaa kuntoa vaativiin hulluihin kisoihin, kuten tänä viikonloppuna järjestettyyn Tough Viking-kisaan


Tavoitteeni ei siis ole olla CrossFit-kilpailija. Se juna taisi mennä jo. Lapsuuteni kului jos jonkinnäköisissä kilpailuissa, joten arvaatte varmaan että kilpailuviettini on kuitenkin aika korkea. Kilpaileminen on kivaa ainakin silloin kun se ei ole vakavaa. Haluan asettaa itselleni tavoitteita, joissa pääsen ylittämään itseni fyysisesti. Olla vähän niinkuin oman elämäni supersankari. 


Pyrkimällä näihin fyysisiin suorituksiin, treenaan samalla itseäni myös henkisesti. Jo nyt oloni on moninkertaisesti parempi kuin vielä hetki sitten.  Tähän on tietenkin vaikuttaneet muutkin seikat, mutta totuus on, että urheilu saa voimaan hyvin, sekä automaattisesti myös syömään paremmin. Crossfittaaja ei voi jättää syömättä, koska päivän treeniä ei ole järkeä tehdä ellei ole syönyt kunnolla (tai pääsee muun muassa mukaan sinne pöljien oksennuskerhoon). Itse treenin jälkeen voisikin sitten syödä vaikka koko jääkaapin tyhjäksi. Tässä vaiheessa ainakin itselleni tulee myös automaattisesti tarve syödä ei vain määrällisesti, vaan laadukkaasti. 


Sen lisäksi, että korkean intensiteetin jumppailu koukuttaa ja saa voimaan hyvin ja tuo tuloksia todella nopeasti, lajin parhaimpia puolia on sen sosiaalisuus. Sosiaalinen yksilölaji on juuri omiaan minulle. Crossfittaaminen on tuonut elämääni niin paljon lisää, että olen jo useamman kerran ääneen todennut, että siihen pieneen listaan asioista, joiden vuoksi en enää haluaisi pois Kirkkonummelta, kuuluu CrossFit Kirkkonummi. En minä enää haluaisi sanoa hyvästejä näille kaikille ihmisille jotka yhtäkkiä ovat hypänneet elämääni vain sen ansiosta, että rohkaistuin ja kokeilin itse! 


CrossFit on auttanut löytämään itsestäni taistelijan, joka uskaltautuu ulos sieltä omalta mukavuusalueeltani, kokeilee ja yrittää asioita, joita ensin kuvitteli mahdottomiksi! 




(Kuvat Rebekka Lalli)
¨
Hace un año cuando lo empecé, quedé encantada. Ahora, un año después, estoy convertida... en fanática de CrossFit. Por todos los cambios que pasamos en nuestra vida este año, tuve que congelar mi membresía, pero ahora estoy de vuelta al "box", con más ánimo que nunca - y me siento super! 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Friolandia

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig