Friolandia

Kaksikielistä perhearkea, matkustusta, luontoretkiä, urheilua, sisustusta, puuseppäilyä, tukkakriisejä ja paljon valokuvia!

maanantai 22. elokuuta 2016

Kööpenhamina ex tempore

Kesäreissumme viimeiset päivät olivat aika hupaisat. Ennalta varatut stand by-lippumme päättyivät Barcelonaan, joten sieltä kotiin meidän oli käytettävä kaikista halvin mahdollinen reitti. Lentokyttäilyyn kyllästyttyäni vetäisin ostoskoriin reitin Barcelona-Kööpenhamina sekä junaliput välille Kööpenhamina-Malmö-Tukholma. Tukholmasta kotiin seilasimme Siljan bonuspisteillä. Ei siis mikään lyhyt vaihtoehto, mutta mihinkäs meillä kiire oli, eipä mihinkään... 



Emme olleet vielä koskaan käyneet Kööpenhaminassa, joten nyt oli oiva mahdollisuus käydä vihdoinkin tutustumassa tuohon pohjoismaiseen pääkaupunkiin. Päivä alkoi sateisena, eikä ensikohtaaminen ollut mitään rakkautta ensi silmäyksellä, mutta päivän päätyttyä olimme täysin vakuuttuneet siitä, että Kööpenhamina oli vierailun arvoinen. Paljoa emme tietenkään ehtineet nähdä, mutta aivan riittävästi yhdelle päivälle. Vailla suunnitelmaa ja päämäärää seikkailu sopi juuri sopivasti tilanteeseen. 

Indre By








Nyhavn












Kongens Nytorv / Gothersgade 





Kongens Have / Rosenborg Slot




Kööpenhaminan keskustan kujat, Nyhavn, Kongens Have ja Kööpenhaminan Tivoli, eipä siinä muuta tarvittu. Jalat olivat aika hapoilla päivän päätteeksi. Pieni lisäkieppi Tivolikorttelin ympäri teki jo hieman tiukkaa, mutta sisään oli päästävä. Paikan edusta nimittäin oli teipattu umpeen ja poliiseja hyöri ympäriinsä. Paikalliset kuitenkin näyttivät olevan kuin mitään ihmeellistä ei olisi edes meneillään, joten mekin päätimme olla pahemmin kummastelematta koko tivolin valloittaneita turvamiehiä ja poliiseja. Jälkikäteen luinkin lehdestä että olimme ihastelleet paikkaa samanaikaisesti John Kerryn ja kumppaneiden kanssa. 


Tivoli







Junamatka Tukholmaan sujui hyvin rauhallisesti, Oliver ehti nukahtaa jo Malmön asemalla ennen junan vaihtoa, kiitos niiden Terrassan kirpparirattaiden. Carlos, joka yleensä simahtaa alle minuutissa, ei kuitenkaan pahemmin kyennyt istumapaikallaan nukkumaan, joten Tukholman päässä sateinen ja harmaa päivä kului hieman liian hitaasti, eikä laivassa tullut tehtyä juuri muuta kuin nukuttua. Kulkisin silti tämän reitin empimättä uudelleenkin! Ainoa kohtaamamme hankaluus oli se, että puoli seitsemältä aamulla Tukholmassa oli aivan toivotonta löytää vessaa, johon pääsisi ilman käteistä rahaa. Eipä siis ihme, että koko juna-aseman ympäristö stinkkasi vahvalle virtsalle. Lopulta Oliver pääsi tarpeilleen juuri ovensa avanneeseen Maxiin, ranskalaiset ostettuamme... 


¨
Un día en Copenhagen, junio 2016.

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

maanantai 15. elokuuta 2016

Tissiraja

Näin Facebookissa statuksen, jossa eräs naispuolinen tyyppi toi ilmi ärsytyksensä siihen, että joka tuutti tursuaa tuoreiden äitien imetyskuvia. Häntä ihmetytti, että onko se kamera pakko kaivaa esiin joka kerta kun lapsi on tissillä? Hän sanoi kannattavansa imetystä, mutta olevansa varsin kypsä näihin imetyskuviin. 

En tiedä millainen on hänen sosiaalisen median fiidinsä, sillä omassani nuo imetyskuvat eivät ole olleet sen kummemmin etualalla - paitsi että kuulun taaperoimettäjien ryhmään, jonka kautta imetysasiat ovat jatkuvasti esillä, mutta ihan vain ryhmän jäsenien kesken. Toissa viikko taisi kuitenkin olla erityinen imetysviikko, joten ehkä niitä imetyskuvia on viime aikoina tosiaan ollut esillä enemmän kuin yleensä.



Yleisesti ottaen minäkään en pahemmin välitä tissikuvista tai imetyskuvista, enkä myöskään kuvista joissa ihmiset lappavat ruokaa suuhunsa - siksi en myöskään näe tarvetta kuvata pienen lapsen tissihetkiä. Sen sijaan olen tässä viimeisten vuosien varrella tullut varsin voimakkaaksi imetyksen puolestapuhujaksi, sillä käytäntö on opettanut minulle miten paljon ihmisten käsitys imettämisestä viiraa. Olemme vieraantuneet niin paljon tästä luonnollisesta tavasta ruokkia pieniä ihmislapsia, että edelleen monilla nuorilla lääkäreilläkin on hyvin vääristyneet käsitykset imettämisestä.

Olen kuullut niin paljon pöyristyttäviä tarinoita siitä mitä imettävät äidit ovat saaneet kohdata, että minulle tulee aina niillä hetkillä kova tarve puuttua asiaan edes jotenkin. Itse kärsin yli vuoden verran aivan turhaan paineesta, että minun tulisi lopettaa lapseni imettäminen - vaikkei hän ollut edes täyttänyt kahden vuoden ikää, johon asti WHO suosittelee imetyksen vähintään jatkuvan.



Nykyään en enää välitä enkä stressaa, mutten myöskään tuo asiaa mitenkään julki (tätä ja sitä ensimmäistä imetys-juttuani lukuunottamatta). En puhu imettämisestä kenenkään kanssa ellen koe sitä tarpeelliseksi. En myöskään imetä julkisesti enkä varsinkaan ota itsestäni imetyskuvia. Lapseni on täyttänyt jo kolme vuotta, eikä edes tarvitse rintamaitoa pärjätäkseen. Silti se on hänelle edelleen yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, tärkeä ravintolisä sekä läheisyyden hetki. Kuitenkin yritän saada häntä vähitellen luopumaan tarpeesta roikkua minussa kiinni ennen nukkumaanmenoa sekä heti ensimmäisenä herättyään, sillä itse koen, että nyt alkaa olla hänen aika irrottautua. Tyyppi ymmärtää ja osaa ilmaista itseään jo niin hyvin, sekä alkaa olla sen verran isokokoinen, että meidän imetystaipaleemme alkaa olla finaalissa.



Kannustan silti muita äitejä olemaan rohkeampia imettäjiä kuin minä, sekä puhumaan asiasta enemmän. Kannustan muitakin jatkamaan niin kauan kun lapsi itse kokee sen tarpeelliseksi. Äiti, joka tuntee lapsensa, tuntee myös hetken, jolloin lapsi luonnollisesti alkaa kasvamaan hänestä irti. Toivottavasti joskus pääsemme siihen, että imettäminen olisi niin luonnollista, ettei siitä tarvitsisi tällaisia juttuja kirjoittaa, tai mitään imetyssfelfieitä alituiseen jakaa.

Nämä olkoon minun ja O:n ensimmäiset ja viimeiset tarkoituksella otetut imetyskuvat. Minä ja kolmevuotias metsässä, silloin kun häntä pelotti. Kamera oli valmiuksissa, joten iskin sen C:lle käteen ja kuoriuduin O:n kanssa lähemmäs luontoa. Paljain varpain, paljain rinnoin, luonnon rauhassa. Nopeasti siinä unohtui kaikki pelot.



¨
Las primeras y últimas fotos mías con O en la teta, sacadas a propósito. En este momento extraordinario en el medio del bosque, cuando le dio miedo. Ya nosotros por fin estamos llegando al final del largo camino de lactancia. Por mi parte quiero apoyar a todas las madres a lactar - cuando sea, donde sea y hasta que el niño lo quiera. A lo natural. 


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

perjantai 12. elokuuta 2016

Work for it!

Siitä on kulunut kahdeksan vuotta, kun valmistuin ensimmäiseen ammattiini, neljä valmistuttuani toiseen. Koko tämän ajan olen rimpuillut ja ollut jossain määrin ahdistunut työasioiden suhteen. Vasta viime kuukausina olen vihdoinkin kokenut päässeeni sinne, missä minun kuuluukin olla. Elämä tuntuu niin paljon paremmalta, kun saan tehdä työtä, josta saan itse päättää ja josta olen itse vastuussa. Työtä, joka innostaa minua ja palvelee samalla suoraan asiakastani, ilman välikäsiä, ilman toisen yrityksen nimeä ja mainetta. Oma yritys tuntuu juuri oikealta vaihtoehdolta minun kaltaiselleni tyypille, joka kuskasi heti ensimmäisenä päivänä yhteistyöllä toimivalle verstaallenikin jääkaappimagneetin tekstillä "I love teamwork - as long as I'm in charge". 

Yrittäjyys on myös pelottavaa, eikä kaikkea ole kivaa tehdä yksin. Yhteistyö on hyvin tärkeää ja olenkin tämän suhteen hyvin onnekkaassa asemassa, sillä olen löytänyt ympärilleni tyyppejä, joihin voin luottaa ja joiden kanssa tykkään tehdä hommia yhdessä. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä ja ongelmiakin on kivempi ratkaista, kun kyse on omasta, eikä jonkun toisen yrityksestä. Toki on niitäkin päiviä, kun tuntuu että kaikki on syvältä, mistään ei tule mitään ja tekisi mieli pistää kädet nyrkkiin. Epävarmuus toimeentulosta on rankkaa, mutta toiveikkuus ja jatkuva mahdollisuus parempaan on jännittävää. Niin paljon on ihan itsestä kiinni. 

"Never hope for it more than you work for it"


Yrittäjä ei voi olla laiska. Motivaatiota on löydyttävä. On pakko tehdä välillä hyvin pitkiä päiviä, sekä osata niin montaa asiaa, että monelle tulisi seinä eteen heti alkumetreillä. Palkkatyö on monella tapaa paljon rennompaa, yrittäjän vapaudesta huolimatta. Paskaduunejakin on tehtävä, jotta pääsee myös tekemään niitä unelmahommia. Ei voi aliarvioida itseään, muttei myöskään kuvitella itsestään liikoja. On oltava nöyrä, poistuttava omalta mukavuusalueelta. Toisten mielipiteitä pitää kuunnella, osata ottaa vastaan neuvoja ja kritiikkiä, mutta oma tahto, oma visio ja itseensä luottaminen on yhtä tärkeää. Aina on varaa kehittyä. 

Minä olen näissä asioissa vasta aivan alkutaipaleella. Olen aina ollut sinnikäs ja vahvatahtoinen, tehnyt asiat omapäisesti, itsepäisesti, enkä aina järjellä, vaan enemmänkin tunteella. Vaikka saatan kuulostaa aivan muulta, olen aina kärsinyt hyvin huonosta itsetunnosta. Pidän itseäni automaattisesti muita huonompana, vaikka luonteeltani olenkin hyvin kilpailuhenkinen. Sen olen oppinut, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Asioiden eteen on tehtävä paljon työtä. 

"If you don't build your dreams, someone will hire you to help build theirs." Tony Gaskin


Paljon työtä olenkin tehnyt, kaiken laiskuuteni ja mukavuudenhaluni keskellä. Arvaattekin varmaan mistä tämä koko teksti kumpusi. No, tietenkin siitä  hurjasti somea täyttäneestä #firstsevenjobs-haasteesta. Väkisin aloin itsekin miettimään mistä olen lähtenyt liikkeelle. Tässäpä siis nämä minun seitsemän ensimmäistä duuniani: 

1. Herneenpoimija 
Kesällä ennen yläasteen alkua kävin kahdella satakuntalaisella maatilalla poimimassa herneitä - ja käytiinpä jopa yhtenä päivänä myymässä naapuritilan herneitä Porissa asti. Rahat käytettiin varmaan vaatteiden ja teinilehtien shoppailuun. 

2. MLL:n lastenvahti + ohjaaja
Koko yläasteen ajan kävin satunnaisesti vahtimassa tuttuja sekä entuudesta tuntemattomia lapsia, sekä pitämässä kesäparkkia seurakunnan pihassa. Ensimmäinen työtodistukseni on näiltä ajoilta, sillä pääsin mukaan ohjaajaksi autismi-, MBD- ja dysfasiayhdistyksen leirille. Tuo leiri oli aivan huippu kokemus ja olen siitä lähtien ollut erityisen kiinnostunut autismista ja aspergerin oireyhtymästä. 

3. Paikallislehden lehtikirjoittaja
Ei voi puhua toimittajasta, sillä eipä niitä juttuja montaa ehtinyt ilmestyä. Kaverin kanssa pääsimme kokeilemaan toimittajan uraa silloisen Sydän Satakunnan päätoimittajan opissa, ihan omasta pyynnöstämme. Kaverini päätti parin jutun jälkeen ettei haluaisi jatkaa, eikä minulta tainnut löytyä tarpeeksi rohkeutta hommaan, sillä yksin kirjoittamani jutut kehittyivät niin vaikeasti, että koko homma kuoli kasaan. Kaikista mahtavinta oli kulkea ympäriinsä ison järjestelmäkameran kanssa, jossa oli kuvan esikatseluruutu, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt! Muistan hyvin elävästi sen, kun päätoimittaja yllättyi kuvien laadusta ja minä yllätyin siitä, että MINUN ottamistani kuvista maksettiin minulle erikseen! Ensimmäinen työ, josta vieläpä maksettiin suoraan pankkitililleni. 

4. Hautausmaan puutarhatyöntekijä
Kesällä ennen vaihto-oppilaaksi lähtemistäni pyörin kuukauden verran hautausmaalla, korvalappustereot korvillani, haaveillen tulevasta vuodesta toisella puolen maailmaa, leikaten nurmikkoa, nyppien rikkaruohoja, leikaten pensaita, kastellen kukkia. Ensimmäinen kuukausipalkkainen työni. 

5. Ravintolatyöntekijä Töölön McDonald'sissa
Lukion ensimmäisenä keväänä pääsin ensimmäiseen pitkäaikaiseen duuniini. Olin lähdössä koko kesäksi Santo Domingoon Carloksen luo ja rahat reissuun oli saatava! Olin muuttanut vaihtarivuoden jälkeen Helsinkiin ja asuin kimppakämpässä Meilahdessa kaverini kanssa. Päiväni kuluivat samaa kaavaa: nukuin pommiin tai nukuin koulussa ensimmäisillä tunneilla, koulusta Rokkimäkkäriin, sulkemisajan jälkeen kotiin ja suoraan koneelle juttelemaan Carloksen kanssa. No, ehkä sitä jossain välissä tuli jotain syötyä ja ehkä jotain läksyjäkin tehtyä? Jotenkin se koko lukio vaan tuli suoritettua tällä kaavalla kahdessa vuodessa. 

6. Mainoskuvausavustaja
Olin erään santodomingolaisen mainostoimiston listoilla ja pääsin satunnaisesti mukaan tv-mainoskuvauksiin. Tanssin keskellä päivää baarissa, istuin baseball-katsomossa tuntitolkulla tehden aaltoja, heittelin konfettia ilmaan vanhan kaupungin kaduilla... mainostajina olivat melkein poikkeuksetta Presidente (olutmerkki) tai Brugal (rommimerkki). Palkkio oli aina "hot hot hot", eli suoraan käteen kuvausten päätteeksi.

Extrat on the set.

7. Psykiatrisen sairaalan ravitsemustyöntekijä
Käytännössä tiskasin, pesin roskiksia ja valmistin aamupalaa sen yhden kesän aikana, kun skippasin kesäjakson yliopistolta Santo Domingossa ja hurjastelin pitkin Satakuntaa ja Eurooppaa. Kamalin työni ikinä, mutta myös paras työsopimus ikinä, sillä palkka oli hyvä! 

Näiden seitsemän ensimmäisen jälkeen koitti ensimmäinen oman alani työ, sillä pääsin arkkitehtitoimistoon suunnitteluassistentiksi, sisustusopintojeni ohella. Siitä alkoivat ne ihan oikeat työelämän haasteet ja todellinen työelämä. Onneksi olin ehtinyt kokemaan vähän sitä sun tätä muutakin ennen sitä, sillä muuten kokemus työnteosta olisi saattanut olla vielä raskaampi. Rakennusalan kiireellisistä aikatauluista ja paineista en olekaan päässyt sen koommin eroon, vaikka olenkin ottanut niin paljon välimatkaa kuin suinkin on ollut mahdollista. 



Opiskelija.

Mihinköhän sitä vielä päätyy työelämässä? 


When you focus on problems, you'll have more problems. When you focus on possibilities, you'll have more opportunities." Kushanwisdom

Mis siete primeros trabajos: 

1. Recogiendo petit-pois en unas fincas finlandesas
2. Cuidando a niños en sus casas y en campamentos
3. Escribiendo artículos en un periódico local
4. Jardinera en un cementerio finlandés
5. Extra en comerciales de tele (de Presidente y Brugal) en Dominicana
6. Lavando platos y limpiando basureros en un hospital psiquiátrico en Finlandia
7. Cajera y cocinera en McDonald's

Super normal entre los jóvenes finlandeses... pero no tanto entre los jóvenes en mi ambiente social en Santo Domingo... O qué te parece?

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

perjantai 5. elokuuta 2016

Hispaniola 16 vuotta sitten, 16-vuotiaan teinitytön silmin (vaihto-oppilaan muistelmia vuodelta 2000)

Luin hiljattain kirjaa, jossa seikkailtiin 1700-luvun Hispaniolan saarella, sekä muilla Karibian saarilla. Se pisti miettimään, millaista olisi ollut kohdata tuo maailma kaksisataa vuotta takaperin, sen ajan ihmisen tietämyksellä. Luonto, ilmasto, värit, ötökät, linnut... ja ihmiset. Orjuus, sokeriplantaasit, merimatkustus. Se pisti myös muistelemaan, miltä tuo saari vaikutti 16 vuotta sitten, 16-vuotiaan suomalaisen, hyvin vähän matkustaneen teinitytön silmissä elokuussa 2000. Niinpä päätin kaivaa taas esiin tuon valtavan huvittavan romaanini, eli päiväkirjan, jota tuohon aikaan kirjoittelin. Tässä pieniä pätkiä sieltä täältä ensimmäisten Santo Domingon viikkojeni ajalta: 

(Kuvituksena kuitenkin Santo Domingo ja rantabulevardi nyt kesällä 2016)


18.8.2000 klo 6:30

AAARHG! Täällä mä nyt oon, istun keskellä parisänkyä, tuulettimien huristessa ja ties minkä kukkojen ja pulujen rääkyessä ulkopuolella. TÄÄLLÄ ON KUUMA! No, tällä hetkellä olo on kuitenkin ok ja ihmiset on tosi mukavia! En kyllä saanut nukuttua neljää tuntia kauempaa viime yönä, kun tuo hemmetin kukko alkoi huutamaan... mutta kai niihinkin sitten tottuu. Toisaalta odotan että tuo perhe heräisi, koska odotan innolla tulevaa päivää, mutta toisaalta tämä hetki saisi kestää, koska on myös niin paljon asioita, sellaisia käytännön juttuja, joista en tiedä miten tämä perhe toimii... Voinkohan mä mennä tuonne yövaatteet päällä? Ainakin mun pitäisi päästä suihkuun ennen kuin laitan vaatteet päälle! Enkä tiedä laittaako nuo vessapaperit johonkin pussiin pöntön viereen vai mitä... eilen en uskaltanut käydä edes vessassa kun sitä kylppärin ovea ei saa kunnolla kiinni. Niin ja pitääköhän mun laittaa kengät jalkaan vai voinko mennä tuonne paljain varpain? Taidan laittaa kengät. Luonto täällä on uskomattoman kaunista! Eilen kun tultiin perille, oli ihan pimeää, mutta nyt kun katselee ulos ikkunasta ja eilen kun tehtiin välilasku Saint Martiniquelle niin AAAAH! Voi että se meri oli kaunis...


18.8.2000

Hola! Que día! Ah, tänään oli mun ensimmäinen kokonainen päivä Santo Domingossa, ja olikin ihana päivä! Olen niin onnellinen että saan olla täällä! Mä tiedän että niitä pahojakin päiviä tulee, mutta tällä hetkellä menee tosi hyvin...


20.8.2000

At the moment I feel myself very comfortable... Oon väsynyt, mutta esta casa es mi casa vähitellen. Tänään näin ekaa kertaa torakan. Se oli tuossa rappusilla, siinä keskitasanteella. Kaksi kertaa kuljin sen ohi ja mietin että tappaako vai eikö tappaa, mutta kolmannella kerralla mulla oli paperia kädessä ja päätin liiskata sen kenkäni alle. Voi että kun teki pahaa.... mutta mun on pakko totuttaa itseni siihen, in case I'm going to live here....


21.8.2000

Yksi hieno päivä lisää. Olin tänään Evelynin ja Carluchon kanssa Santo Domingon vanhassa kaupungissa, tai uudessa, tai vanhassa. No, vanhassa siis.. tai ainakin jossain, missä oli vanha kirkko, jonka nimeä en muista (edit. huom. Amerikkojen ensimmäinen katedraali, eli Santa Iglesia Catedral Basílica Metropolitana de Nuestra Señora Santa María de la Encarnación o Anunciación) ja koloniaalisia taloja, kävelykatu, museoita, taidekoulu ym. Käytiin siirtomaamuseossa ja ja.. en oikein osaa selostaa koko reissusta mitään, mutta paljon näin ja mucho calor ja oli hienoa. Näin myös hienoja hotelleja, merta ja kaikkea ihanaa... ja kamalaa, kuten kadulla itseään mahallaan laahaavan ihmisen, jonkun kerjäläisen. Se on niin uutta mulle, nähdä samaan aikaan ylellisyyttä ja köyhyyttä, mutta ei se silti mikään shokki ole, koska olenhan mä nähnyt vähän esimerkiksi Puolassa sekä kuullut, lukenut ja nähnyt tv:stä miten huonosti tosiaan asiat jossain on, mutta on se silti surullista nähtävää...


22.8.2000

Tänään mä ja Carlucho oltiin taas Evelynin luona. Me näköjään syödään siellä joka päivä. Me mennään sinne kolmella eri carro públicolla. V***u prkl kun osaisi kunnolla espanjaa! On niin ahdistavaa kun ei pysty puhumaan kaikesta mistä haluaisi, eikä voi kulkea yksinään missään...

Sofia soitti ja puhui mun kanssa vähän aikaa ja sai mut taas hyvälle tuulelle. Olin äsken vähän ärsyyntynyt. Mun sänky on ihan märkä, kun täällä on vaan tollaiset säleikkunat ja ne oli auki ja täällä oli satanut sillä aikaa kun me oltiin poissa. Mulla tuli ekan kerran ripuli ja mä hikoilen ihan hulluna... Sofia tekee ihan kamalasti töitä. Se lähtee jo ennen kuin mä herään ja tulee takaisin kun mä oon jo nukkumassa... iltaisin se on siis yliopistolla. Voi että kun mä odotan että se koulu alkaisi! Mitenköhän selviän tästä viikosta? Onhan täällä hienoa ja kivaa, mutta välillä ahdistaa, on vähän kuin olisi vankilassa, kun ei voi mennä minnekään... Se on muuten huvittavaa, kun tuossa kadulla kulkee noita kauppiaita ja ne huutaa jotain megafoneihinsa. Tulee sellainen olo kuin olisi jossain 60-luvun Italiassa... Täällä Karibialla on muuten hurrigaani, joka luultavasti tekee tuhoa Puerto Ricolle ja Dominikaanisen pohjoisrannikolle, mutta Santo Domingossa ei pitäisi olla kuin sadetta ja tuulta. 


24.8.2000

Tänään mä melkein aloin itkemään koti-ikävää siellä Auroran luona, kun ulkona tuuli ja hyttyset söi mun jalkoja ja yritin nukkua Auroran sängyllä mahan särkiessä... mutta se meni ohi kun aloin ajattelemaan kaikkea hyvää ja hienoa ja kivaa ja sitä kuinka onnekas olen. On mun silti hirveä ikävä perhettä ja kavereita ja omaa huonetta... mulla on hirveä ikävä Rölliä (kissa)! Mutta kaikki se on tän arvoista! Ajattele, jos mä nyt olisin Suomessa koulussa ilman tätä kokemusta... Voi ei! Unohdin kysyä Sofialta paria asiaa, kuten miten paljon rahaa mä tarvitsen sinne konserttiin... Carlos tulee hakemaan mua täältä sinne ja me haetaan Sofia yliopistolta. Tuntuu, että suomalaiset keskustelee tällaisista asioista enemmän, jahkailee ja silleen. Täällä kaikki menemiset vaan näyttää tapahtuvan.



28.8.2000

Mä kaipaan äitiä niin paljon että voisin itkeä. Kyllä mä tiesin että mulle tulee koti-ikävä, mutta ehkä ajattelin olevani kovempi, en tiedä. Vaikken haluakaan mennä kotiin, mulla on ikävä ja mä haluan mennä kotiin. Kun olen täällä, haluan mennä sinne, mutta jos mä olisin siellä, haluaisin tänne. Oli ihan mielettömän ihanaa puhua äitin kanssa puhelimessa. Kyllä oma äiti on paras äiti... mutta koska mä haluan kuitenkin mennä sinne Helsinkiin kuvataidelukioon, mun on pakko irtautua ja mä haluan selviytyä ja mä toivon, että huominen on hyvä päivä ja että lähentyisin edes jotain ihmistä täällä enemmän. Kaipaan jotain jolle voisin puhua kaikesta ja josta pitää kiinni. En ole ollut täällä vielä kauaa, mutta kun ajattelee, että tätä kestää vuoden, niin tulee ikävä... mutta tänään oli pirun kuuma päivä ja mulla on vieläkin kuuma, vaikka tuuletin hurraa tuossa mun vieressä... Tänään en muuten ollut Evelynillä syömässä, vaan Carlucho toi mulle tänne ruokaa. Ihan hyvää. Riisiä, papumössöä ja tonnikalamössöä. Täällä haisee ällöttävälle ja mua ärsyttää kun en tiedä mistä se haju tulee, mutta nyt luultavasti kuuntelen vähän korvalappustereoita ja alan nukkumaan. Väsyttää... ja on ikävä kotiin.



30.8.2000

Eilinen ilta oli niin kiva, että piristyin tosi paljon! Päivällä kaikki tuntui olevan ihan sekaisin ja huonosti, puhuin Elisan kanssa puhelimessa ja sillä oli vähän sama fiilis. No, sitten kesken kaiken Pablo soitti ja puhuttiin puhelimessa vaikka kuinka kauan! Se todellakin sai mut paremmalle tuulelle jutellen niitä näitä. Siinä kesken puhelun Carlos soitti Pablolle (täällä puhelimissa on sellainen kakkoslinja-systeemi) ja sovittiin että ne tulee kanssa sinne Hannan synttäreille. Ne synttärit oli ihan mielettömässä luksus-talossa! Huh huh sitä Hannan huonettakin! Siellä oli vaan me neljä suomalaistyttöä ja Hannan perhe. Juteltiin ja tanssittiin vähän merengueä, minäkin ensimmäistä kertaa elämässäni... Siinä jutellessa tajusin että mullahan on asiat ihan hyvin! Kaikilla oli ihan sairas ikävä kotiin ja joidenkin perheet olivat muka ihan kamalia ja ne vaan itki joka päivä. Mä olin ilmeisesti se, joka eniten osasi espanjaa (vaikka silti mua ärsyttää kun en osaa yhtään) ja olin ihan tyytyväinen. Odoteltiin sitten että nää mun kaverit, tai mitä ne sitten onkaan, tulisivat, mutta ei niitä kuulunut. Sitten vasta joskus yhdentoista jälkeen sinne lappasi sisään Carlos, Pablo, Jim, Fran, Juan ja pari muuta niitten kaveria! Hanna ja muut olivat vähän ihmeissään että tunnenko mä tosiaankin ne kaikki tyypit! Heh... mutta ne oli tosi mukavia kaikki ja juttelin niitten kanssa minkä kerkesin. Mua tosin vähän huippasi päästä, koska olin juonut jotain rommia kokiksen kanssa ja yhden oluen... Ylihuomenna mä lähden leirille ja maanantaina alkaa koulu. Ihanaa!


1.9.2000

Tänään Pablo, Fran ja Carlos soittivat mulle sellaisen yhteispuhelun. Päätettiin mennä leffaan. Pyysin myös Jaanaa mukaan, mutta se ei sitten loppujen lopuksi päässytkään tulemaan. No, ensin odotin että ne tulisi hakemaan mua seitsämältä, sitten kahdeksalta, sitten yhdeksältä ja loppujen lopuksi joskus puoli kymmeneltä Carlos ja Jim tulivat tuohon kadulle kävellen huutamaan mua kun olin parvekkeella katsomassa telkkaria. Lähdin sitten niin kiireellä, että unohdin parit valot päälle, enkä tiennyt menikö ovi lukkoon. Sitten Carlos vissiin vitsaili jotain että meidän täytyy kävellä sinne leffateatterille ja mä vastasin vaan että "oh, yes", koska huomasin just samalla hetkellä että unohdin myös puseroni sisälle! Mulla oli vaan sellainen narutoppi päälläni ja sönkkäsin jotain siinä ja ne samalla selitti että eikun auto on tuossa kulman takana, kun tuo katu on niin kuoppainen ettei ne uskaltaneet ajaa siihen Carloksen autolla. Ne siis luuli että mulla on kylmä ja luulin että me tosiaan kävellään sinne, vaikka oikeesti tunsin itseni vaan alastomaksi turistiksi. No, lopulta menin sitten siinä pelkässä topissani... Carloksen auto oli muuten sellainen kiva josta sai katon pois, heh. 


3.9.2000

Täällä mä taas olen, Luz Divinan torpassa. En olisi halunnut lähteä pois sieltä leiriltä, vaikkei siellä mitään loistavaa ollutkaan. Mun koulu ei muuten alakaan huomenna, vaan vasta VIIKON PÄÄSTÄ SANTO DOMINGO-NIMISESSÄ TYTTÖKOULUSSA! No, toisaalta ihan kiva kokemus tyttökoulussa, mutta mun mielestä nykyaikana tyttö- ja poikakoulut voisi kyllä painua kuuseen. Tottakai mä haluan kavereikseni tyttöjä, mutta haluan myös pelata jalkkista ja muuta semmoista, mikä ei täälläpäin näytä kuuluvan tyttöjen aktiviteetteihin. Noh, kaikista paskinta on kuitenkin se, että se alkaa vasta viikon päästä. 
Siellä leirillä ei pahemmin tehty mitään, tutustuttiin vaan toisiimme. Nukkumapaikka oli hirveä! Kerrossänkyjä vieri vieressä kolmessa kerroksessa niin matalalla ja niin natisevia että huh huh, mutta se nyt oli pieni murhe. Suihkuista ei tullut vettä kuin pienenä norona, yhdestä lavuaarista meni sisään sammakko, hyttyset söi ja hämähäkit oli sairaan isoja. Jan oli muuten pois sieltä, koska se oli saanut jonkun tengen (edit. huom. dengue-kuumeen) hyttysen pistoksesta ja joutunut sairaalaan!!! Varmasti tosi hirveetä! Onneksi sillä ei kuitenkaan ole se pahempi semmoinen, josta voi alkaa silmät ja kaikki vuotamaan verta! Hiukan mä haluisin saada sen numeron ja soittaa sille kun se on luultavasti päässyt pois sieltä sairaalasta... 


Kuumuus, kaunis luonto, hyttyset, odottelu, koti-ikävä, pojat (tai ainakin yksi poika), fiestat, rommikokis, leffateatterit, autoilu, koulu. Sitähän se elämä silloin 16-vuotiaana Santo Domingossa oli. Ajatella, siitä on nyt jo puoli elämääni kun sinne ensimmäistä kertaa rantauduin!


¨
Fotos desde el Malecón de Santo Domingo en el verano 2016. Cuentos sobre las primeras sensaciones en la isla de Hispaniola en el año 2000, a través de los ojos de una chica de 16 años...


Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Kulkuritarinoita - Terrassa, Espanja

Kun kotimatkan aika koittaa pitkän reissun jälkeen, on ainakin minulla mehut yleensä sen verran lopussa, ettei enää kauheasti kiinnosta nähdä ja kokea mitään uutta. Olisi reissu ollut miten hyvä tahansa, oma koti houkuttelee paljon enemmän kuin mikään muu. Tällä kertaa Dominikaanisesta palaaminen oli kuitenkin aikalailla poikkeus. Meillä ei nimittäin ollut enää omaa kotia jonne palata, joten kotimatkan tekeminen tuntui aika erilaiselta. Se oli todella mielenkiintoinen kokemus, sillä tuntui siltä kuin "koti" olisi ollut yksinkertaisesti se paikka, jossa me sillä hetkellä yhdessä olimme. 

Sen sijaan että olisin tuntenut itseni irralliseksi kaikesta, suorastaan nautin siitä kulkuri-fiiliksestä, joka minulla oli kun kuljimme pitkin Euroopan kaupunkien katuja. Erityisesti mieleeni on jäänyt päivä, jonka vietimme Terrassan keskustassa.



Olimme olleet Terrassassa jo monta kertaa aikaisemmin, eikä mielipiteeni tuosta kaupungista ollut mikään kovin ylistävä. Olimme pyörineet monessa eri paikassa, sillä siellä asuva kaverimme muuttaa vähintään yhtä usein kuin me, ja olimme ehtineet punkata jo kolmessa eri kämpässä kaupungin alueella. Varsinainen Terrassan keskusta oli kuitenkin jäänyt meiltä näkemättä, koska alle tunnin matka Barcelonaan vetää aina puoleensa. Nyt päätimme kuitenkin nousta ylös junasta jo parin pysäkin jälkeen Terrassan Ramblalla, jotta saisimme paremman mielikuvan kaupungista.

Tämä osoittautui varsin hyväksi päätökseksi, sillä Terrassan keskusta oli juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Pieniä kauppakujia, söpöjä rakennuksia, leipomoita, leikkipuistoja, paljon ihmisiä ja  paljon elämää. Päivän paras oli se, että löysimme 14 euron matkarattaat kirpputorilta, jotka tekivät loppureissustamme hyvin paljon vaivattomamman! Rullailimme pitkin katuja punaisten Chicco-kärryjemme kanssa, ostimme taas evästä kaupasta ja söimme kauppahallin kulmilla, Oliver punaiseen huiviin kietoutuneena kuin mikäkin pieni viluinen kulkuri. 




(En muuten yhtään ihmettele että tuolla suunnalla ihmisillä tuntuu olevan vielä enemmän ongelmia gluteenin kanssa kuin täällä pohjoisessa, sillä sitä leipää ja pullaa pursuu joka kulmasta ja sen ylensyönti alkoi tuntua jo itsessäkin, vähän niinkuin meillä täällä maitotuotteiden kanssa... )










¨
El centro de Terrassa. No soy muy fan de la ciudad de Terrassa, sin embargo, el centro me lo encontré bastante coqueto! 

Seuraa Blogia:    Bloglovin'   Facebook    Blogipolku   Blogit.fi
SHARE:
© Friolandia

This site uses cookies from Google to deliver its services - Click here for information.

Blogger Template Created by pipdig